Vaikka kuinka yritänkin hokea aina itselleni, miten omistan niin sanotun päivärytmin, joihin kuuluu se, että kirjoitan päivittäin edes jotakin ja useimmiten kirjoitan sen blogiini; täytyy minun silti myöntää, ettei tänne blogiin ole postattu mitään sitten joulukuun. Se on kieltämättä aika surullista, miten helposti vain unohtaa kirjoittaa tännekään mitään, kun aina muistaessani koko blogin, kerron itselleni, että voin kirjoittaa sinne taas huomenna jotakin. Harvoin se huominen tulee. Ja silloin palaamme taas tähän tilanteeseen, jossa joudun blogiini päivittelemään siitä, miten on unohtanut koko roskan. Hah, enkä tälläkään kertaa onnistunut tekemään muutosta asialle. Kuinka surkuteltavaa.
Kuitenkin. En ole aivan varma mistä kirjoittaa nyt niin suuren kirjoittamattomuuden ajan jälkeen, joten aloittelen tavanomaisella: "Hei lukijat, minulle kuuluu hyvää. Kysyisin muuten teidän kuulumisianne, mutta eipä minua totta puhuen kiinnosta. Jos kuitenkin olet jästipäinen ääliö, laita toki kommentilla kuulumisesi, vaikka enhän minä sitä kuitenkaan lue. Ja vaikka luenkin, niin ei se tarkoita että vastaisin siihen. koska ei minua kiinnosta. Ja vaikka vastaisinkin, niin älä jatka kommentointia. (Jatkakaa oikeasti, aw yiss kommentteja, paljon kommentteja. KOMMENTOIKAA PRKL.)"
Ei vaan. Ehkä heitän nyt huonon huumorintajuni hetkeksi sivumpaan ja kerron kuulumisiani ihan tosissani.
En tosiaankaan vain ole varma, mistä voisin aloittaa, sillä lista on pitkä. Asioita on tapahtunut kovastikin sitten viime blogipäivityksen ja ah, hiuksetkin muuttuneet pariin otteeseen. Joten ehkä aloitan hiuksillani, koska ne ovat tunnetusti niin suloiset ja puff ja kaikkia kiinnostava fakta. ("You wish, Meimi, you wish.")
Mutta. Tosiaan. HIUKSET.
Joskus joulun jälkeen sain tämän hullun "hei, leikkaanpa hiukseni aivan kuten Spockilla!"- ajatuksen ja hahaa, senpä meninkin tekemään. Hiukset olivat tuskaisan vaaleat, kun sain järkyttävän eriväriset latvat pois. Juurikasvu ei ole koskaan kaunista nähtävää. Ja vaikka en nyt absoluuttisten totuuksien tietäjä olekaan, niin 'juurikasvu on kamalaa' on silti absoluuttinen totuus.
Mutta anyway, koska kuvat ovat kivoja ja en nyt kameraa rumuudellani riko, niin kuvaa piisaa siitä.
... Ja tosiaan, harmikseni en löytänyt tuota parempaa kuvaa noilla hiuksilla. (Värjäämisestäkin unohdin mainita. Voih.)
Kuitenkin se saa nyt kelvata ja jos ei kelpaa niin se on voi voi, siellä on aina se ruksi siellä yläkulmassa.
JA NO TUOTA. Täytyy myöntää, että vaikka suuresti kyseisistä hiuksista pidin, koska eeppisintä ikinä, niin myöskin yhtä suuri oli vihani niitä kohtaan. Tai no. Hermothan siinä meni, kun oli vain tuo yksi malli ja ne ikuiset table flipit sille, kun en näyttänyt niin hyvältä kuin olisin voinut näyttää, vain sen takia, etteivät hiukseni olleetkaan niin käytännölliset. Nykyään ne ovat sentään kasvaneet edes hieman, niin että saan muotoilua sitä vähän erilaisempiin ulkomuotoihin. Luojan kiitos lyhyissä hiuksissa pienetkin erot näkyvät suhteellisen suurina. Luojan kiitos.
Ja nyt tässä olisiko 3 viikkoa sitten, värjäsin hiukseni uudella värillä! Tai no "värillä". Oikeastaan vain pidin blondia väriä päässä sen verran kauan, että mustasta tuli jotenkuten oranssinkeltaisenvaaleanruskeat. Minusta tuli hienosti kinky kinkeri. Sielunmenettäminenkään ei ollut niin vaivalloista, kun en sellaista koskaan ollut omistanutkaan. Näistä nykyisistä hiuksista löytyykin enemmän kuvia ja niitä laitan, koska suon itselleni sen pienen määrän nyt itserakkautta.
Ja joo, siis. Naurattaa miten nyt noissa kummassakin kuvassa on tuo sama paita. Ehkä se sitten on vaan minun the thing. Ensimmäinen kinkerihiuksienn peikkoilmestys on myös loistava esimerkki siitä, ettei bedhair olekaan niin sexy minulla kuin se jollakulla muulla voisi olla. Ei se oikein toiminut. Ja koska myönnän sen näinkin rohkeasti ja vieläpä kuvan kanssa, niin voitte oikein olla minusta ylpeitä. Toinen kuva tuossa sitten on itseasiassa ihan tuoreimpia ja siinä on hieno ompeluluomukseni, koska jeejee. En edes tiedä. Se on suloinen, riittää syyksi minulle.
Hmm. Mitäpä muuta kuin hiuksia? Ei kai kovinkaan muuta nyt, jonka jaksaisin tai voisin tänne raapustaa. Materialistina olen onnellinen, sillä kuluneen kuukauden aikana olen saanut kaikenlaisia tyyliseikallisia turhuuksia omistukseeni, eikä se kausi tule tyssäämään tähän. Lisäksi otin pienin sairasloman koulusta. Jaja, mitäs vielä. Ainiin! Löysin mahdollisesti maailman täydellisimmän cossin cossattavaksi ja minulla on siihen vieläpä kaveri seuraksi, koska kuten yleensäkin, cossit tulevat pareittain. MUTTA EIPÄ SIITÄ SEN ENEMPÄÄ.
Tulen varmaankin lähipäivinä tänne selostelemaan asioista kuten sota tai ehkäpä jokin muu yhtä turha aihe. Ciao.
Hellurei helluset, tiedän juu, että minun piti kirjoittaa NaNo:a koko marraskuu, mutta iski kirjoittajanblokki luovan kirjoittamisen kohdalle. Mitään en saa kirjoitettua, tämäkin tulee ihan vaivoin, ja se onkin syy siihen miksi tätä tekstiä nyt tässä väkerrän. Pakko kirjoittaa jotakin.
Tiedättekö, minulla on tässä pari asiaa, mistä ajattelin selostaa/hypettää/kertoa/avautua. Puolia teistä ei varmaankaan kiinnosta, ja siksi kerronkin, että hei noloja kuvia luvassa, kannattaa lukea tämä päivitys. No mutta ei vaineskaan. Noloja kuvia kyllä on tiedossa, mutta en niitä kyllä syyksi lukea tätä roskaa ensin.
Ensin kuitenkin kuulumiset. Täytän virallisesti 17 vuotta viikon päästä ja se on hiukkaisen pelottavaa. En oikeastaan haluaisi kasvaa vielä aikuiseksi, tai no ylipäätään koskaan. Isosisko kysyi eilen, mitä haluaisin syntymäpäivälahjaksi. Minä vastasin vitsaillen: "Matkalipun Mikä-Mikä-Maahan Peter Panin luo."
Illemmalla tajusin, kuinka olin sisimmässäni kuitenkin ollut kuolemanvakava. Miksen voisi pysyä ikuisesti lapsena?
On kovin kummaa, miten ristiriitainen olen aikuistumisen kanssa. Vaikka kasvankin kokoajan fyysisesti ja henkisesti ja pidän sitä jopa hyvänä asiana, en minä kuitenkaan halua sitä. En halua valita koulua, missä opiskelen, enkä tosiaankaan asua omillani ja alkaa käydä töissä. Ajatus lapsista ja aviopuolisosta saa voimaan pahoin. Haluaisin vain olla miten huvittaa, jonkun muun pitäessä minusta huolta. Samalla ajatus siitäkin ahdistaa: Enkö saisi päättää omista asioistani itse? Naurettavaa, miten vaivalloista kasvaminen on. Ja viikon päässä syntymäpäiväni tuntuu kuin lähestyvältä ukkosmyrskyltä. En minä halua juhlia moista, en minä halua.
Ja samalla haluan. Voi hitsi näiden ristiriitojen kanssa!
No mutta, angstauksesta seuraavaan asiaan! Löysin itseni torstaina. Kuulostaa varmasti jollain tasolla täysin typerältä, mutta aivan tottahan se on. Löysin itseni. Tai ehkä paremmin sanottuna; löysin itselleni eilen uuden lokeron. Enkä voisi olla onnellisempi, koska nyt tunnen enemmän kuuluvani johonkin. Olevani edes jotakin. Hyvä alku uudelle elinvuodelle.
Ja se mistä itseni löysin, on The Kooks. Tämäkin kuulostaa aivan naurettavalta, voin vannoa. Mutta sieltä minä itseni löysin, heidän lyriikoittensa välistä ja musiikkityylistäkin. Jokainen sointu heidän kappaleissaan on ehtaa minua, ja kyllä, olen täysin tietoinen siitä, miten mahdottomalta kuulostan tälläkin hetkellä. Mutta no, taktisesti ottaen, minähän olen vielä teini, joten aion täysin nauttia vielä kun voin niistä oikeuksista toimia ja ajatella kuten teinit noin yleisesti ottaen ajattelevat.
Ja aivan koska olen teini ja koska voisin laulaa tämän kappaleen itselleni, olkaa hyvät, YouTube-linkki:
So at my show on Monday
I was hoping someday
You'd be on your way to better things
It's not about your make-up
Or how you try to shape up
To these tiresome paper dreams
Paper dreams, honey
So now you pour your heart out
You're telling me you're far out
You're not about to lie down for your cause
But you don't pull my strings
'Cos I'm a better man
Moving on to better things
Well uh oh, oh I love her because she moves in her own way
Well uh oh, oh she came to my show just to hear about my day
Täytyy myöntää, että harvoin ihmiset laulavat rakkauslauluja itselleen, mutta tämä laulu, se vain listasi elämäni ja kaikki tunteeni ja kaikki mistä itsessäni pidän. En vain voinut vastustaa kiusausta. Pitäkää ylimielisenä ja itserakkaana tai älkää. Omistan tämän silti itselleni. Niin monta kertaa kuin vain haluan. Ja samalla rikon jokaikisen sanan itselleni siitä, miten mahdottoman uniikki ja alkuperäinen olen. Universaalit ajatukset ja tunteet ne näemmä pyörivät minunkin päässäni. Voi hitsi, miten teiniksi taas itseni tunnenkaan.
Ja sitten jatkan itsestäni ja kasvamisesta minun kasvamiseeni. Selailin tänään vanhoja kuviani Facebookista ja minun täytyy myöntää, etten voisi olla enemmän häpeissäni. Mutta no, eikös kasvaminen olekin itsensä nolaamista ja siitä ylipääsemistä. Koska minun mielestäni se ainakin on, ja olen mitä ilmeisimmin onnistunut siinä täydellisesti. Kuka olisi uskonut, että siitä pissaliisasta, joka ensimmäisissä Facebook-kuvissani esiintyy, kasvaisi mustaverinen ja melankolinen pikkuemo. Tai että siinä välissä hän olisi sekä nörtti ja rekkalesbo. No, iloksenne ilmoitan, että olen tehnyt tämän kaiken! Kuvia tosin näytän vain emoudestani, koska omassa ylpeyden ja häpeän sekaisessa hulinassa minun on pakko antautua ja myöntää, että olin ehkä suloisin silloin kun olin emo.
Tässä, kultarakkaat, on ensimmäinen "emo" kuvani. Muistan, kuinka olin vielä tuolloin pissaliisa, mutta varsin kiinnostunut emopojista. Uteliaisuus voitti ja päätin pukeutua emopojaksi. Lopputulos kuitenkin muistutti enemmän tyttöä kuin poikaa, mutta noh, mitä ihminen sukupuolelleen voi.
Saakelin X-kromosomi.
Tässä kuvassa pidän kuitenkin pidän kasvojeni muodosta ja huulistani. Tuo ruutupaitakin oli varsin ihana, mutta pilasin sen noin vuosi sitten repimällä siitä hihat. Hetken hihaton ruudullinen kauluspaita oli hieno, mutta sitten tajusin kuinka juntilta se sitten näyttikään. Siinä se mokoma paita jouti sitten roskakoriin. Kuka sitä rumaa paitaa nyt päällään pitäisikään?
Aikaisemmin hiukseni olivat tosiaan pidemmät, sidoin ne vain nutturalle ja laitoin pipon päähän. Lyhyemmät etuhiukset sitten laitoin "otsatukaksi". En voi uskoa, miten paljon näin vaivaa moisen turhuuden eteen. Kasvaminen on naurettavan noloa.
Jokatapauksessa, tässä on niin sanottu ensimmäinen aito "emo" kuva. Leikkasin hiuksistani kolmasosan ja laitoin aivan liikaa kajaalia ja sotkin paitaani tekiverta ja kirjoitin kangastussilla Blood on the Dance Floorin kappaleesta Happy Violentine's Day lainauksen: "You got blood on my favourite shirt, fuck you bitch, I'll make you hurt." Voitte vain kuvitella, miten nolona täällä nyt tätä kirjoitan. Jos osaisin fyysisesti kunnolla punastua, naamani näyttäisi aivan varmasti tomaatilta.
Miten vain, tuota paitaahan en enää onneksi omista: Äitini pesi sen eräänä kesäisenä päväinä liian kuumassa vedessä. Silloin uskoin kiivasti, että äitini teki sen tahallaan, koska ei pitänyt tyylistäni. Itseasiassa uskon siihen vieläkin, mutta en osaa sanoa, onko se edes paha asia.
Tämähän siis on sen jälkeen, kun leikkasin hiukseni puolet lyhyemmiksi ja värjäsin mustaksi. Ja tämä on myös myös itseasiassa aika siinä vaiheessa, missä niin sanottu emouteni alkoi hiipua ja emo coren ja screamon ja alternative rockin jne. sijaan kuuntelin taas vanhaa tuttua The Kooksia, Nirvanaa ja Foo Fightersia. Myös Olavi Uusivirta ja Happoradio astui mukaan kuvioihin. Ja myös Chaos UK ja Beastie Boys. Voisin sanoa olleeni jonkinlainen indie punkkari. Tosin totta kun puhutaan, olen aina ollut indie rockia ja indie popia. Ja "emomusiikki" on indien alalaji. Niin sanottua uutta indietä. Joten olen aina ollut indie-henkilö. Mahtia, en tarvitse monia lokeroita, sillä minulla on jo yksi! (PS. Jos ihmettele, miksi minulla on tässä kuvassa näin urpo ilme, kerron teille, että yksi parhaista ystävistäni otti tämän kuvan. Ehkä se selittää jotakin.)
Viimeisiä viedään, tämähän on luultavasti the last of my emo pictures. Ja kas kummaa, miten näytän niin pieneltä.
(JA TUOSSA ON SE AIKAISEMMIN MAINITTU RUUTUPAIDAN PILAAMINEN.)
HMM. Mitäköhän ihmeellistä tästä kehtaankaan edes sanoa.
1. Otin tämän joskus talvella (päättelytaitoni ovat kerrassaan hurmaavat, eikös.)
2. Punkkari vaiheeni oli jo alkanut.
3. Mitä ilmeisimmin halusin olla pandakarhu, päätellen kajaalinkäytöstäni.
4. Voi hitsi, mikä juurikasvu.
5. Muutenkin tuo kampaus on mitä kamalin.
6. Se saattoi kyllä johtua tuulestakin.
Eiköhän tässä ollut tarpeeksi taas avautumista, sillä olen aivan häpeissäni täällä, joten linkitän vielä yhden kappaleen, (jonka tyylilaji tosin ei ole indietä nyt lähelläkään. Teknoa se on. tai no, en edes ole itsekään varma.)
MUTTA NIIN, rakkaat, nyt on aika minun lopettaa höpöttäminen, joten sen teen. Au revoir!
Kysyin tässä tutuiltani, kuinka moni heistä olisi kiinnostunut lukemaan blogipäivitystä tyylistäni pukeutua ja siitä ketkä ovat minut henkilökohtaiset fashionistani. Kiinnostuneita oli yllättävän paljon, joten taidan olla liemessä, jos en tätä nyt kirjoita ja julkaise. Päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja koota kaiken kasaan mahdollisimman nopeasti ja tarkasti.
Mietin kauan sitä muotoa, miten esittelisin tyyli-ikonini. Mielessäni parveili ideoita kollaaseista ja vain normaaleista ja siisteistä kuvista videoihin ja kuvaesityksiin. Päädyin kuvaesitysvideoon, sillä siinä ei ainoastaan yhdisty tyyli-ikonini vaan myöskin osa musiikista mitä kuuntelen. Musiikki oli ehkä kaikista vaikein valinta. Mikä kappale olisi juuri sellainen, joka kuvastaisi pukeutumistyyliäni. Onnekseni onnistuin mielestäni tehtävässäni oikein hyvin. (Video on sitten aivan kaiken tekstin alapuolella.)
Vaan tyylini (tietenkään) ei koostu vain siitä, minkälaisia vaikutteita otan ihailun kohteiltani, vaan myös erilaiset taiteen aikakaudet ja musiikkikin vaikuttaa. Esim renessanssi ja rokokoo ovat yltiösuuria rakkauden kohteitani, joita sitten yritänkin epätoivoisesti ujuttaa pukeutumiseeni. Samalla kun mekot ja tyttömäisyys on pukeutumiseni valttikortti (tai ainakin yrittää olla), on minussa se poikatyttöpuoli, joka haluaa heittää mekot mäkeen ja pukeutua pukuun. Onneksi rakastan vintagea sekä retroa, sillä 1920-luvun naisilla on esimerkki siitä, miten voin yhdistää poikamaisuuden ja tyttömäisyyden. En voi siis valehdella siitä, etteikö tyylini kallistuisi mukavintagen puolelle. Ehkä tyyliäni kuvaa parhaiten sana paradoksi, sillä itse en ainakaan ole saanut minkäänlaista selkeyttä siitä, mikä on tyylini ydin. (esimerkkikuva kaiken tekstin alapuolella.)
Okei, nyt tiedätte millainen on ideaali tyylini teoriassa. Ehkä pitäisi kertoa teille, miten se tapahtuu käytännössä...
Käytän surullisen paljon farkkuja. Se on totta. Minulla on monen monta ihanaa hametta ja mekkoa, mutta silti käytän yleisesti tiukkoja, mustia farkkuja. Hyvä on, mustat ja tiukat farkut ovat jokin täydellisyys, mutta haluaisin silti vaihteeksi pukea puvun housuja tai jonkinlaisia kangashousuja. Vaadin saada itselleni pienen osan siitä tuhmasta poikatyöttilystä, jota 1900-luvun alussa aina puoliväliin harrastettiin. (Rakastanki kaikkia tyylejä aina 1920-luvulta lähtien 1960-luvulle saakka. 1970-luku pilasi kaiken.)
Mikä on minun tuntomerkkini? - Punainen huulipuna. En tiedä, mitä tehdä, kun tuo nykyinen huulipunani loppuu, sillä en kuollaksenikaan muista, mistä ostin sen. Enkä todellakaan voi ostaa toisen sävyistä huulipunaa, sillä se sävy on jo minun. Samoin kuten eräät vintagekorkokenkäni. Rakastan niiden kopinaa, kun kävelen niillä. Enkä ole minä ilman niitä minun jaloissani tai kaapissani.
Korut myös, eräs kellokoru erityisemmin. Sain sen isosiskoltani ja hänen kihlatultaan synttärilahjaksi (jo kauan ennen kuin kellokorut olivat cooleja) ja vaikka se on nyt jo hieman rikki, se on silti minulle rakas ja minun tuntomerkkejäni. Mutta ehkä suurin tuntomerkkini on hymy. Hymy (niin oudolta kuin saattaakin kuulostaa) on mielestäni hyvin suuri osa tyyliä. Kenellekään ei ole täysin identtistä hymyä kanssasi ja oma hymy sopii kasvoillesi kuin valettu. Plus hymy nostaa itseluottamusta ja mielialaa. (Kokeilkaa vaikka, jos ette usko.)
Niin. Ei kai tässä sen enempää nyt ollutkaan sanottavaa, ei mieleeni ainakaan tule mitään. Lempiväriä kun minulla ei ole. (Monet luulevat mustan olevan lempivärini, koska käytän sitä niin paljon. Mustaa käytän koska se on hyvä ja käytännöllinen väri.) Mutta tosiaan, jeps, ei mulla sen enempää ole tällä kerralla sanottavaa. x
[in English]
So I asked from the people I know if anyone would be interested to read about my style and fashionistas. To my surprise, there was a quite many interested, so I might be having a problem if I don't write this. I decided to do this thing as soon as possible so it won't bother me. And here we are.
I wondered a very long time how should I present my style icons. There was so many ideas of collages and what if I just put normal photos - or maybe even a slideshow! The final division was a video which is a slideshow, because it doesn't just show my style icons: it also shows a bit of my music taste. But the music was the hardest part... What song would portray my style? But luckily I succeed (at least I think so) very well. (Video is below all of the text)
But my style (of course) isn't just about what my idols wear. It's also about renaissance and rococo are super beloved in this style of mine so of course they affect. There is no doubt I wouldn't desperately make them visible in my wardrobe. But well, at the same time I have this girlishness (tries to be at least), I'm still that boyish girl who wants to throw her dresses to rubbish pin and wear a suit. It's a luck that I love vintage and retro, because women's of 20's have a example of how to mix girlishness and boyishness. So I can't lie: my style is a bit wannabe vintage. Or well, maybe the right word to describe my style is "a paradox" because I just can't figure out what is the main point of my style. (and if you want to see a photo of my style, please scroll down.)
Okay, so now you know what is my ideal style in theory. Maybe I should tell you how it is in practise...
Sadly I wear very much jeans. I have got so many wonderful skirts and dresses but still I usely wear tight black jeans. Okay well, tight black jeans are very near to perfect, but I would like to wear simple trousers made of cotton of something like that. Like a kind of suit's trousers. I demand to be given a part of that naughty boyish girl's style which was popular in the 20th century's beginning. (To be honest I love all the styles from the 20's to 60's. 70's ruined everything.)
What's my the thing - Lady red lipstick. I don't know what to do when that lipstick I am using now it's now longer useable because I just can't remember where I bought it. And I'm so not going to wear a different colour, because lady red is my colour. Also I have this "mine" thing with one of my shoes which are brown vintage high heels. I just love the noise they make when I walk. I'm not me without owning them.
Jewelry too! This one clock necklace of mine. My big sister and her fiancé gave it to me as a birthday present (it happened before the clock necklaces were cool in everyone's opinion) and even it is a bit broken already, it's still precious to my and one of my the things. But to be honest, the best of my the things is my smile. In my opinion, smiles (yeah it may sound odd) are a great part of one's style. No one has an identical smile with you and your smile fits perfectly to you. Plus smiles also lifts up your confidence and mood (You can try if you don't believe me!)
Yeah. I think I have nothing more to say. I don't have a favourite colour so I can't tell you abou that (A few people tend to think my favourite colour is black because I wear it so much. But it's not. I wear black it's a great and useful colour.) BUT YEAH, that's all what I have got to say at this time. x
