Well uh oh, oh I love her because she moves in her own way

Hellurei helluset, tiedän juu, että minun piti kirjoittaa NaNo:a koko marraskuu, mutta iski kirjoittajanblokki luovan kirjoittamisen kohdalle. Mitään en saa kirjoitettua, tämäkin tulee ihan vaivoin, ja se onkin syy siihen miksi tätä tekstiä nyt tässä väkerrän. Pakko kirjoittaa jotakin.

Tiedättekö, minulla on tässä pari asiaa, mistä ajattelin selostaa/hypettää/kertoa/avautua. Puolia teistä ei varmaankaan kiinnosta, ja siksi kerronkin, että hei noloja kuvia luvassa, kannattaa lukea tämä päivitys. No mutta ei vaineskaan. Noloja kuvia kyllä on tiedossa, mutta en niitä kyllä syyksi lukea tätä roskaa ensin.

Ensin kuitenkin kuulumiset. Täytän virallisesti 17 vuotta viikon päästä ja se on hiukkaisen pelottavaa. En oikeastaan haluaisi kasvaa vielä aikuiseksi, tai no ylipäätään koskaan. Isosisko kysyi eilen, mitä haluaisin syntymäpäivälahjaksi. Minä vastasin vitsaillen: "Matkalipun Mikä-Mikä-Maahan Peter Panin luo."
Illemmalla tajusin, kuinka olin sisimmässäni kuitenkin ollut kuolemanvakava. Miksen voisi pysyä ikuisesti lapsena?
On kovin kummaa, miten ristiriitainen olen aikuistumisen kanssa. Vaikka kasvankin kokoajan fyysisesti ja henkisesti ja pidän sitä jopa hyvänä asiana, en minä kuitenkaan halua sitä. En halua valita koulua, missä opiskelen, enkä tosiaankaan asua omillani ja alkaa käydä töissä. Ajatus lapsista ja aviopuolisosta saa voimaan pahoin. Haluaisin vain olla miten huvittaa, jonkun muun pitäessä minusta huolta. Samalla ajatus siitäkin ahdistaa: Enkö saisi päättää omista asioistani itse? Naurettavaa, miten vaivalloista kasvaminen on. Ja viikon päässä syntymäpäiväni tuntuu kuin lähestyvältä ukkosmyrskyltä. En minä halua juhlia moista, en minä halua.
Ja samalla haluan. Voi hitsi näiden ristiriitojen kanssa!

No mutta, angstauksesta seuraavaan asiaan! Löysin itseni torstaina. Kuulostaa varmasti jollain tasolla täysin typerältä, mutta aivan tottahan se on. Löysin itseni. Tai ehkä paremmin sanottuna; löysin itselleni eilen uuden lokeron. Enkä voisi olla onnellisempi, koska nyt tunnen enemmän kuuluvani johonkin. Olevani edes jotakin. Hyvä alku uudelle elinvuodelle.

Ja se mistä itseni löysin, on The Kooks. Tämäkin kuulostaa aivan naurettavalta, voin vannoa. Mutta sieltä minä itseni löysin, heidän lyriikoittensa välistä ja musiikkityylistäkin. Jokainen sointu heidän kappaleissaan on ehtaa minua, ja kyllä, olen täysin tietoinen siitä, miten mahdottomalta kuulostan tälläkin hetkellä. Mutta no, taktisesti ottaen, minähän olen vielä teini, joten aion täysin nauttia vielä kun voin niistä oikeuksista toimia ja ajatella kuten teinit noin yleisesti ottaen ajattelevat.

Ja aivan koska olen teini ja koska voisin laulaa tämän kappaleen itselleni, olkaa hyvät, YouTube-linkki:

So at my show on Monday

I was hoping someday

You'd be on your way to better things

It's not about your make-up

Or how you try to shape up

To these tiresome paper dreams

Paper dreams, honey

So now you pour your heart out

You're telling me you're far out

You're not about to lie down for your cause

But you don't pull my strings

'Cos I'm a better man

Moving on to better things

Well uh oh, oh I love her because she moves in her own way

Well uh oh, oh she came to my show just to hear about my day

Täytyy myöntää, että harvoin ihmiset laulavat rakkauslauluja itselleen, mutta tämä laulu, se vain listasi elämäni ja kaikki tunteeni ja kaikki mistä itsessäni pidän. En vain voinut vastustaa kiusausta. Pitäkää ylimielisenä ja itserakkaana tai älkää. Omistan tämän silti itselleni. Niin monta kertaa kuin vain haluan. Ja samalla rikon jokaikisen sanan itselleni siitä, miten mahdottoman uniikki ja alkuperäinen olen. Universaalit ajatukset ja tunteet ne näemmä pyörivät minunkin päässäni. Voi hitsi, miten teiniksi taas itseni tunnenkaan.

Ja sitten jatkan itsestäni ja kasvamisesta minun kasvamiseeni. Selailin tänään vanhoja kuviani Facebookista ja minun täytyy myöntää, etten voisi olla enemmän häpeissäni. Mutta no, eikös kasvaminen olekin itsensä nolaamista ja siitä ylipääsemistä. Koska minun mielestäni se ainakin on, ja olen mitä ilmeisimmin onnistunut siinä täydellisesti. Kuka olisi uskonut, että siitä pissaliisasta, joka ensimmäisissä Facebook-kuvissani esiintyy, kasvaisi mustaverinen ja melankolinen pikkuemo. Tai että siinä välissä hän olisi sekä nörtti ja rekkalesbo. No, iloksenne ilmoitan, että olen tehnyt tämän kaiken! Kuvia tosin näytän vain emoudestani, koska omassa ylpeyden ja häpeän sekaisessa hulinassa minun on pakko antautua ja myöntää, että olin ehkä suloisin silloin kun olin emo.

Tässä, kultarakkaat, on ensimmäinen "emo" kuvani. Muistan, kuinka olin vielä tuolloin pissaliisa, mutta varsin kiinnostunut emopojista. Uteliaisuus voitti ja päätin pukeutua emopojaksi. Lopputulos kuitenkin muistutti enemmän tyttöä kuin poikaa, mutta noh, mitä ihminen sukupuolelleen voi.

Saakelin X-kromosomi.

Tässä kuvassa pidän kuitenkin pidän kasvojeni muodosta ja huulistani. Tuo ruutupaitakin oli varsin ihana, mutta pilasin sen noin vuosi sitten repimällä siitä hihat. Hetken hihaton ruudullinen kauluspaita oli hieno, mutta sitten tajusin kuinka juntilta se sitten näyttikään. Siinä se mokoma paita jouti sitten roskakoriin. Kuka sitä rumaa paitaa nyt päällään pitäisikään?

Aikaisemmin hiukseni olivat tosiaan pidemmät, sidoin ne vain nutturalle ja laitoin pipon päähän. Lyhyemmät etuhiukset sitten laitoin "otsatukaksi". En voi uskoa, miten paljon näin vaivaa moisen turhuuden eteen. Kasvaminen on naurettavan noloa. 

Jokatapauksessa, tässä on niin sanottu ensimmäinen aito "emo" kuva. Leikkasin hiuksistani kolmasosan ja laitoin aivan liikaa kajaalia ja sotkin paitaani tekiverta ja kirjoitin kangastussilla Blood on the Dance Floorin kappaleesta Happy Violentine's Day lainauksen: "You got blood on my favourite shirt, fuck you bitch, I'll make you hurt." Voitte vain kuvitella, miten nolona täällä nyt tätä kirjoitan. Jos osaisin fyysisesti kunnolla punastua, naamani näyttäisi aivan varmasti tomaatilta.

Miten vain, tuota paitaahan en enää onneksi omista: Äitini pesi sen eräänä kesäisenä päväinä liian kuumassa vedessä. Silloin uskoin kiivasti, että äitini teki sen tahallaan, koska ei pitänyt tyylistäni. Itseasiassa uskon siihen vieläkin, mutta en osaa sanoa, onko se edes paha asia.

Tämähän siis on sen jälkeen, kun leikkasin hiukseni puolet lyhyemmiksi ja värjäsin mustaksi. Ja tämä on myös myös itseasiassa aika siinä vaiheessa, missä niin sanottu emouteni alkoi hiipua ja emo coren ja screamon ja alternative rockin jne. sijaan kuuntelin taas vanhaa tuttua The Kooksia, Nirvanaa ja Foo Fightersia. Myös Olavi Uusivirta ja Happoradio astui mukaan kuvioihin. Ja myös Chaos UK ja Beastie Boys. Voisin sanoa olleeni jonkinlainen indie punkkari. Tosin totta kun puhutaan, olen aina ollut indie rockia ja indie popia. Ja "emomusiikki" on indien alalaji. Niin sanottua uutta indietä. Joten olen aina ollut indie-henkilö. Mahtia, en tarvitse monia lokeroita, sillä minulla on jo yksi! (PS. Jos ihmettele, miksi minulla on tässä kuvassa näin urpo ilme, kerron teille, että yksi parhaista ystävistäni otti tämän kuvan. Ehkä se selittää jotakin.)

Viimeisiä viedään, tämähän on luultavasti the last of my emo pictures. Ja kas kummaa, miten näytän niin pieneltä.

(JA TUOSSA ON SE AIKAISEMMIN MAINITTU RUUTUPAIDAN PILAAMINEN.)

HMM. Mitäköhän ihmeellistä tästä kehtaankaan edes sanoa. 

1. Otin tämän joskus talvella (päättelytaitoni ovat kerrassaan hurmaavat, eikös.)

2. Punkkari vaiheeni oli jo alkanut.

3. Mitä ilmeisimmin halusin olla pandakarhu, päätellen kajaalinkäytöstäni.

4. Voi hitsi, mikä juurikasvu.

5. Muutenkin tuo kampaus on mitä kamalin.

6. Se saattoi kyllä johtua tuulestakin.

Eiköhän tässä ollut tarpeeksi taas avautumista, sillä olen aivan häpeissäni täällä, joten linkitän vielä yhden kappaleen, (jonka tyylilaji tosin ei ole indietä nyt lähelläkään. Teknoa se on. tai no, en edes ole itsekään varma.)

MUTTA NIIN, rakkaat, nyt on aika minun lopettaa höpöttäminen, joten sen teen. Au revoir!

Tervetuloa, istu toki alas ja ota kuppi teetä | Welcome, please sit down and have a cup of tea

[suomeksi]

Joten, hello sweeties!

Tämä on blogini. Tai no oikeastaan uusi blogini, koska kaikki edelliset blogini ovat menneet jollain tavalla päin prinkkalaa. No, eivät ihan päin prinkkalaa. Olen vain unohtanut ne aina joksikin aikaa ja kun olen löytänyt ne uudelleen, olen sitten jo kasvanutkin henkisesti niin paljon, ettei oma ajatusmaailma ja blogien ajatusmaailma täsmää enää. Vähän vaikeaahan siinä on sitten alkaa jatkamaan niitä. (Ja joo no, kun sanon kasvanut henkisesti, se tarkoittaa ennemminkin sitä, että on vaan muuttunut jollain tapaa.)

Ja silti tässä minä olen, aloittamassa taas uutta blogia asioista, joista minulla oli tapana blogata aiemminkin. Mikä on muuttunut? Annan teille helpon vastauksen: ei mikään. Okei, ehkä jokin on muuttunut. Elämäni on muuttumassa nopeasti ja radikaalisti näinä aikoina: olen muuttamassa omaan asuntooni 2-3 viikon sisällä ja se on kauhistuttavaa. Ja samalla se on hyvä muutos, sellainen muutos, josta olen haaveillut siitä asti, kun olin kymmenenvuotias. Ja niin. Halusin blogata asioista jotka tapahtuvat minulle (lisää tähän hiljainen "nothing happens to me"). Vähän niin kuin päiväkirjaan, tai jonkinlaiseen lokikirjaan, koska lokikirjat ovat cooleja.
Mutta koska en ole koskaan onnistunut pitämään päiväkirjaa, tai edes blogia, haluan yrittää uudelleen.

Okei, siirrytään tähän "kukas hitto sää olet" -osioon. Ja tämähän on hyvin tärkeä osio, koska Blogger profiilini ei kerro lainkaan mitään. Joten... Kuka olen? - Bloggaaja, - Bloggaaja Kuka? - Aivan juurikin näin

[x] whovianin pystyy tunnistamaan tämän tavasta puhua ja nörttijutuista.
[x] taasen, myös sherlockianin pystyy tunnistamaan tämän tavasta puhua - ja yrityksistä olla looginen.

Mutta takaisin esittelyyn! Nimeni on Meimi, taiteilijanimeni on Amy, olen miltei seitsemäntoistavuotias ja olen kotoisin Suomesta. Asun Helsingissä ja olen nörtti. Harrastukseni ovat kirjoittaminen, lukeminen, TV-sarjojen ja elokuvien katsomine & kaikenlainen fanityttöily. Minä myös rakastan taidetta ja arkkitehtuuria. Pidän leipomisesta ja ruoanlaitosta, mutta olen hyvin nirso.
Haluaisin olla käsikirjoittaja ja näyttelijä, ja annas kun kerron teille, minähän jokin kaunis päivä olen käsikirjoittaja ja näyttelijä.

NII-IIN. Enpä tiedä, mitä enää kertoa teille. Minusta tuntuu siltä, että olen sanonut jo kaiken, millä voisi olla merkitystä. Taidan siis lopettaa tältä erää. Mutta älkää huoliko, kirjoitan kyllä lähipäivinä uuden blogikirjoituksen!

-----------

[in English]


So, hello sweeties!

This is my blog. Or, well, my new blog because my previous ones had all gone wrong. Well, not wrong. I just forgot them for a while and when I found them again, I had already grown up so much that my blogs were too different from my life in those days I found them. I just couldn't continue them. (Well,when I say grow up, it's more like I had changed so much.)

And yet, here I am again, starting a new blog about just the same things I used to blog about.  What's so different this time? I will give you an easy answer: nothing. Okay, maybe there is. My life is changing rapidly and radically nowadays: I'm moving to my own flat in two or three weeks and it's terrifying. But also it's a great change, the change I have been dreaming of since I was ten. And yeah. I wanted to blog about things that happen to me (silent "nothing happens to me" here). Like a diary, or a journal, because journals are cool.
But because I have never actually succeed to keep a diary, or not even a blog, I want to try again.

Okay, let's continue with this "who the heck are you" -part. And this is a very important part because my Blogger profile tells you nothing whatsoever. So.... Who am I? A blogger - blogger who? - Exactly.

[x] you can identify a whovian by their manner of speaking and geeky things.
[x] you can also identify a sherlockian by manner of speaking - and tries to be logical.

But back to introduction! My name is Meimi, my artist name is Amy, I'm almost sewenteen years old and I'm from Finland. I live in Helsinki and I'm a geek. My hobbies are writing, reading, watching TV-series and movies & all kind of fangirling. I also love art and architecture. I like baking and cooking, but I'm very picky. I want to be a scriptwriter and an actor, and let me tell you, I will be a scriptwriter and an actor someday.

SO. I don't know what to tell you anymore. It feels like I had said already everything which might matter. Guess I'm off then for this time. But don't worry, I'll be writing new entry soon!