Hejsan kultamurut! ♥☆ Laitan kuudennen luukun tänään/huomenna myöhemmin, koska siinä tulee olemaan juttua tästä päivästä. Ja koska päivä alkoi vasta, en voi laittaa tästä päivästä oikein mitään. Mutta niin: Viides luukku, olkaa hyvät!
Viides luukku
Tämä luukku kertoo odotuksista. Voittamisesta. Jännityksestä. Pelosta.
Kuulostaa enemmänkin ehkä trilleriltä, kuin joulukalenterin luukulta, mutta teemahan tulee omasta elämästäni joten... Esirippu auki vain!
Minulla oli eilen ehkä maailmani pelottavin kokemus. Lavalle meneminen. Koko koulun nähdessä. Hui?
Koulunäytelmät on pelottavia, mutta onneksi roolini ei ollut mikään suurimmasta päästä. (Ei vielä nyt ainakaan. Ehkäpä jossakin lähitulevaisuudessa.) Jokatapauksessa, se meni hyvin ja näytelmälle naurettiin, vaikka osa yleisöstä olikin hieman jäässä. Mutta taasen pitää muistaa, että se oli koulunäytelmä. Ja minun koululaiseni ovat... no... erilaisia. En kuitenkaan tullut tänne haukkumaan ketään, joten tittidii tittidii, jos vain linkkaan päivän biisin?
Joten niin. Nyt kaikki varmasti hämmentyivät paikoilleen. Ja turha lähetellä mitään "Meimi ootsä ihan kunnossa" viestejä Facebookissa, koska olen aivan täysin kunnossa. Tiedättehän, nyt vain Boom Kah sattuneista syistä merkitsee minulle jollain hassulla tavalla voittamista. Ja kun miettii tarkemmin, nuo lyriikat kertoo siitä (jos ne mistään oikeasti kertovat), että pitää nousta ylös ja uskaltaa. Ja se oli päivän teema, joten mielestäni Robin on nyt vain hyvä valinta.
Tämä luukku avautuu hieman erilaisella tavalla kuin aiemmat. Nimittäin tässä luukussa ei ole turhia selostuksia tätä enempää, eikä teemakuvia taikka YouTube-linkkejä. Vaan yksinkertaisesti yksi yltiöjoulusöpöinen (onko tämä edes sana...?) ja sekalainen tarinanpätkä. Tämän siitä saa, kun on ihastunut. En suosittele. Pää täynnä hattaraa ja sateenkaaria. Hyi että. Ja silti olet yhtä iloinen kuin homo, jolla on vibraattori anuksessa. Kuinka irrationaalista touhua. Pakko sitä paitsi myöntää, ettei tuossa tarinassa nyt ole minkäänlaista päätä eikä häntää.
Ulkona askeleet olivat yhtä kevyitä ja nopeita kuin pianon koskettimilla kulkevat sormet. Ja niin, kun sisään oli päästy, he seisoivat eteissä posket punaisina kuin kattilassa kiehuva hummeri. Nahkaisten talvikenkien ja villasukkien sisällä varpaat olivat jäässä.
Oli kolme päivää jouluun.
Opinahjot eivät olleet vielä päästäneet irti opiskeluista, mutta seuraavana aamuna olisi vain kirkko ja illalla juhla. Tarjolla olisi glögiä ja piparkakkuja. Sen Minttu oli nähnyt niin monta kertaa, että aivan totta, unissaankin olisi sen muistanut. Mutta muistamisella ei ollut väliä. Kirkossa saarna oli aina uusi. Ja juhlakin. Ja piparkakuissa oli aina jotain mysteeristä ja kummaa. Vain glögi maistui samalta, laimealta ja hitusen liian kylmältä. Kukaan ei koskaan raaskinut valittaa. Heidän koulunsa, jos sitä kouluksi edes saattoi kutsua, (niin pieni ja minimaalinen kun se sattui olemaan), keittiöemäntä oli jo vanha rouva. Vanha ja likinäköinen. Tuskin näki edes reseptikirjaansa lukea. Mutta silti joka kerta hän onnistui tekemään ruokaa, jonka vertaista ei löytynyt mistään. Glögin epätäydellisyys tuntui siinä vaiheessa erittäin ja hyvin epämerkittävältä.
Minttu oli eteisessä. Siellä hän seisoi. Aivan juuri Virtasen vieressä. Kylmettyneenä ja kohmeessa. Mutta hänen mielensä sattui vain olemaan jumissa huomisessa ja kirkossa ja saarnoissa. Tulevissa hetkissä ja tulevissa muistoissa. Jos paremmin alkoi ruskeahiuksisen neidin ajatuksia tarkastelemaan, saattoi niistä sanoa vain yhden lausahduksen: Ei ainakaan se hetki, missä hän silloin eli.
Kunnes Virtanen päätti tökätä lapaseen verhotulla, vasemmalla kädellään Minttua suoraan tämän poskeen. Tyttö nosti katseensa kengänkärjistä vieressä seisovaan Virtaseen.
"Hei", Virtanen sanoi heikosti ja hymähti.
"Hei", Minttu vastasi. Naurahdus leijaili hymyviitassa heidän kummankin huulille. Ja taas he seisoivat yhdessä siinä samassa hiljaisuudessa, jossa he olivat sen hetkisen jo seisseet. Vaan mutta, vaikka yleensä hiljaisuus tuppasi olemaan hiukkasen tylsistyttävää, ei tällä kertaa hiljaisuus ollut sitä sen hiukkasen hitustakaan. Suorastaan päinvastoin. Se oli niin jännittynyttä, että se oli pakko rikkoa.
"Mitä sinä annat veljellesi lahjaksi?" Virtanen kysyi, ilme sitä luokkaa, että henkisesti hän löi takaraivoaan vasten kiviseinää.
"Minä veistin hänelle kynttilänjalan."
Virtanen nyökkäsi.
"Senkö, jonka maalasit tummansiniseksi."
Tällä kertaa Minttu sai nyökätä.
Vaivaantuneisuus hiippaili alas katonrajasta. Aika kului.
Ennen kuin Minttu ehti huomatakaan, oli Virtanen tarpomassa talon etupihan poikki lumisena. Tytön sydän jätti muutamisen lyöntiä välistä, kun Virtanen kääntyikin ympäri ja tuli kolkuttamaan ovea. Kop kop, ja Minttu kiirehtikin jo eteiseen.
"Ei mennä huomenna kirkkoon", Virtanen henkäisi heti, kun Minttu sai avattua oven. Minttu räpäytti silmiään, mutta nyökkäsi sitten suostumuksen merkiksi. Virtanen otti häntä kädestä kiinni lumisella lapasella.
"Karattaisiinko? Hetkeksi edes?" hän kysyi hätäisenä, pitkien ja vaaleiden hiuksien jäätyessä kiinni kasvoihin. Minttu naurahti, puristi Virtasen kättä lujemmin ja nyökkäsi reippaasti.
Okei, jos vain aloitetaan sillä faktalla taas, että olen jokseenkin idioottimainen ja unohtelevainen? Ja että feilasin taas jotain?
Minulla oli tarkoituksena aloittaa tänne sellainen joulukalenteri, jossa selostan kaikkea, mikä ei kiinnosta yhtään ketään hevonpaskan vertaa.
Hehe. Epäonnistuin.
MUTTA kokeilen uudelleen. (Anteeksi.)
Mietin aika kauan sitä, minkälaisen joulukalenterin haluaisin. Tietenkin haluaisin sen kuvastavan minua. Haluaisin, että siinä on jotain ajankohtaista. Jotakin uniikkia. Päätin, että jokaiselle luukulle tulee teemansa, joka on kytköksissä minun päiväni tapahtumiin. Jokainen luukku tulee sisältämään myös joko kuvan tai YouTube-linkin. Joulukalenteri on suomalainen, eli se on aikavälillä 1. - 24.12. Jouluaattona on; yllätys yllätys, jotain hirmuisen yllättävää.
Ensimmäinen luukku
Päivän teemana oli uudet asiat. Tapasin lauantaina valtavan paljon uusia ihmisiä, joihin tutustuin sunnuntaina paremmin. Lisäksi kehittelin uuden varieetin keksitaikinastani. Uudet asiat on mukavia. Ja jouluun liittyy olennaisesti uudet asiat, kun lähtee tarkemmin ajattelemaan. Esim. lahjat, muistot ja ehkä hyvin mysteerisin keinoin jopa uusi vuosikin.
Ja teemaaa sivuuttaen linkkaan tänne vanhan suosikkijoululauluni. Ehkä tänä vuonna löydän uuden.
Toinen luukku
Hmm. Toisena päivänä joulukuuta teema oli erittäin varmasti suru. Minulla oli maanantaina tosiaan jonkinlainen mental breakdown, jota muutama ihmistä sai sitten epäonnisesti todistaa. Jotenka valitsin kyseisen asian siis teemaksi. Kovin joulutunnelmaa nostattavaa, kyllä.
Joululle tosin luonnollista ja jopa olennaista. Tapettiinhan jouluna poikalapsia ne rapiat 2000 vuotta sitten. Ja kaikki tämä koska ihmisen vallanhimo. Jos jokin, niin mokoma käytös se vasta surullista onkin. Ja suomalainen joulu se vasta masentava onkin! Ulkona on pimeää ja edes lumen tulosta ei tiedä edes Pekka Pouta. Sen lisäksi kuka tahansa, joka suomalaisia joululauluja on kuunnellut, voi sanoa, ettei niissä kyllä ole tippaakaan sitä samaa iloa kuin esimerkiksi amerikkalaisissa joululauluissa.
Mutta miten vain. Koska suomalainen joulumelankolia on minulle tyypillinen piirre, on minun aivan pakko linkata tänne surullisin joululaulu, jonka olen koskaan kuullut. (Ehkä jopa surullisin jonka tulen koskaan kuulemaan.)
Kolmas luukku
Righty righty. Täksi päiväksi saisin niin monta teemaa, etten osaa totuudenmukaisesti valita yhtäkään. Tai no, pakkohan minun on valita, joten valitsen helpoimman. Dramaattisuus. Se joka tulee väittämään, ettei joulussa ole yhtään dramaattisuutta, saa miettiä hetken uudelleen ja väittää sitten samaa. Jos vain pystyy. Epäilen.
Dramaattisuus. Joulu on kovinkin dramaattinen. Kaikki ne poikalasten murhaamiset ja synnytysdraamat. Ja sitten herraisä, tulee vielä enkeleitä. Ja jos nykyajan modernia joulua mietitään, niin siinä vasta draamaa piisaa! Valmistelukiireet ja sukuriidat. Lapset huutavat huonoille lahjoille ja vanha mies tulee jakamaan namusia kilteille lapsille ja hipelöimään tuhmien lasten pyllynposkia piiskalla. En tiedä, mutta minun mielestäni se kuulostaa liiankin paljon joltain kieroutuneelta saippuasarjalta. Pelkäänpä, että ainoa asia mikä on kieroutunut, on minun mieleni...
Dramaattisuuden vuoksi minun on pakko laittaa tällä kertaa jotain hyvinkin repäisevää ja dramaattista.
Ja koska dramaattisempaa eikä jouluisempaa ei löydy kuin Walking in the Air (skotlantilainen aksentti ♥☆), minun on aivan pakko linkata sekin vielä tähän samaan syssyyn.
Minun on aina ollut vaikeaa kirjoittaa saati kertoa tunteistani. Jotenkin ne tuntuu aina niin merkityksemättömiltä, kun maailmassa on niin paljon muuta, kuten esim. Syyrian kriisi, lama ja joku ilmastonmuutokseksi kutsuttu ilmiö, jota ihmiset ovat nopeuttaneet. Miksi siinä kaikessa tapahtumajoukossa pitäisi yhden pienen ihmisen emotionaaliset reaktiot ketään kiinnostaa? Sitä paitsi, olen hyvä tunteitteni kanssa. Olen hyvä heittämään ne roskiin. Ja kauan se tekniikka toimikin, kunnes joku elämää suurempi voima päätti kaataa sen roskapöntön sisältöineen minun päälleni. Yhdessä illassa. Tai ehkä jopa sekunnissa, en edes tiedä. En tiedä muuta kuin sen, että näitä tunteita on liikaa yhden ihmisen kestettäväksi.
Nyt sitten muistankin, miksi alunperin keksin heittää tunteet roskiin.
Ja miten minusta tuntuu, että olen ehkä kaikista säälittävin, kaikista typerin ja lapsellisin ihminen, kun vuodatan täällä ajatuksiani ja tunteitani blogiini.
"Ei blogi ole sama asia kuin päiväkirja, Meimi."
Korjaus: Ei kaikissa tapauksissa. Mutta joissakin. Ja tässä tapauksessa blogini saa toimia hetken jonakin päiväkirjan irvikuvana.
Rakas päiväkirja.
Suhtaudun sinuun kyynisesti.
Mutta ei se mitään, kai pidät minusta silti?
Terveisin Meimi, omistajasi.
Hajottaa. Kuka oikeastaan keksi päiväkirjat? Mikä niiden tarkoitus on? Kuunnella kun valitat? Hehkutat? Ja kaiken aikaa mä luulin, ettei maailmasta löydy järkevämpää tekemistä kuin vuodattaa tuntikausien ajan sivukaupalla tekstiä siitä pojasta, jonka näit kaupassa. Mutta se poikahan ei nähnyt sinua? Vai näkikö? Miten vain, pitäähän siitä kirjoittaa nyt kolmekymmentäviisi sivua päiväkirjaan teorioita siitä, mitä saattaisi tapahtua, jos olisit tehnyt niin tai näin tai noin. Ja minkälaista asiaa päiväkirjaan edes pitäisi kirjoittaa? Kaiken mitä tekee? Todellako, kaiken?
Kun kello oli kolmea yli keskiyön, pysäytin tietokoneeni ruudulla pyörivän kuntosali-videon ja nostin kannettavan tietokoneeni yöpöydälle ja suljin kannen. Minulla, Ville-Pertti Lehtisellä, 15-vuotta vanhana, oli nimittäin housuissa erektio. En tiennyt mistä se oli tullut, mutta siitä piti päästä nopeasti eroon, sillä pelkäsin penikseni olevan niin kovana, että saisin siihen kuolion. Päätin masturboida. Kello 00.06 aloitin masturboinnin, kun olin saanut housut pois jalasta. Samalla kun masturboin, minulla oli mielikuva suuririntaisesta Jennifer Lopezista pyllistelemässä pinkissä röyhelöpyjamassa sängyllä. Homma ei oikein edennyt, kunnes 26 minuutin kuluttua erehdyin kuvittelemaan Jenniferin tilalle David Beckhamin mustissa boksereissa. Minulla ei kestänyt viittä minuuttiakaan, kun ejakuloin jo niin rankasti, että minulta meni tajunta.
Herranjumala. En uskalla lukea kyllä kenenkään päiväkirjoja enää koskaan, jos niihin kirjoitetaan aivan kaikki.
Ja mitä päiväkirjoille tehdään sitten, kun ne ovat täynnä? Ei kai niitä vain säästetä? Lueta myöhemmin kun haluaa olla nostalginen?
En edes halua tietää, miten nostalginen Ville-Pertti on, nyt 25-vuotias ja avoimesti homoseksuaali, kun hän lukee 15-vuotiaasta itsestään masturboimassa David Beckhamille.
MUTTA. Huomaan menneeni aiheesta "Meimin tunteet" aiheeseen "Mikä hitto on päiväkirjan tarkoitus". Olen pahoillani aiheutuneesta hämmingistä. Palataan alkuperäiseen aiheeseen, koska eikö me kaikki rakasteta tietää, mitä jonkun ihmisen päässä liikkuu? Ja mitä hän tekee päivittäin?
Älkää huoliko, en aio seurata Ville-Pertin esimerkkiä ja kirjoittaa blogitekstiä masturboinnista. Se nimittäin, aivan varmasti, menisi jo teidänkin kiinnostusalueenne ulkopuolelle. Miten vain. TAKAISIN NYT SIIHEN AIHEESEEN.
Tosiaan, minulla ei ole ollut kovinkaan mukavia tunteita viimeaikoina. Suurin osa tunne-elämästäni on kuitenkin minulle tärkeiden ihmisten tunteiden empatisointia. Ymmärrettävää sinällään, koska minun elämässäni ei koskaan tapahdu mitään kovinkaan mullistavaa.
... Joten elän ystävieni tunne-elämää. Edes Ville-Pertti ei kuulosta enää niin hassulta mieheltä, kun vertaa minuun.
No ei, olen luultavimmin vain huolissani ystävistäni. Se minulla on tapana tehdä muutenkin ylidramatisoiden. #hatersgonnahate
Mutta niin, se niistä tunteista. Nyt siihen sosiaaliporno-osuuteen. MITÄ ON TEHNYT MEIMI VIIME AIKOINA?
En mitään. On ollut koeviikko ja meni aivan päin sanonko mitä. Onnistuin suorittamaan läpi vain yhden (mahdollisesti kaksi) kurssin niistä viidestä kurssista mitä minulla oli. Miten tämä on mahdollista? En mennyt edes kokeisiin paikalle.
Älkää ottako minusta mallia. Olen mitä ilmeisimmin jotenkin menetetty tapaus.
Ehkä seuraava jakso onnistuu paremmin. Ja joulu. Ja uusi vuosi.
Ja seuraava vuosi.
Kaikki menee seuraavalla kerralla paremmin, koska lupaan nyt tässä julkisesti edes yrittää. Ja lopetan tupakoinnkin. Melkein. Jos pystyn siihen.
Tuskin pystyn, mutta ei se tupakointi tee muuta kuin lisää syövän ja muidenkin sairausten riskiä.
Ja kun totta puhuen, ajatus jostakin sairaudesta rauhoittaa vain minua. Mmm... keuhkosyöpä. Nam.
... tai jos ei sittenkään. (Tai jos vain salaisesti).
Ja juu. Listaan nyt viikon tapahtumat siis. Koska kaikki kiinnostaa enemmän tai vähemmän.
Ja te, jotka luette tätä vielä tuon masturbaatiokohdan jälkeenkin, olette varmaankin kiinnostuneita lukemaan tämän päivityksen loppuun saakka, joten se vaatii sitä että luette tämän turhan höpötyksen jälkeen tulevaa listaa. Ja turha höpötys loppuu nyt.
Maanantai: Maanantaina oli venäjänkoe. Se meni huonosti. Olin nukahtaa sinne ja yhdessä vaiheessa, kesken lauseenkirjoittamisen, minä nukahdinkin. Kokeen jälkeen menin kotiin ja torkuin puoli tuntia. Sitten aloin meikkaamaan itseäni edes hieman enemmän Louis Tomlinsonin näköiseksi. Lopputulos oli jotakin mistä olin hieman jopa ylpeä:
Ja sitten menin One Direction-miittiin kaverin avecina, koska häntä jännitti mennä yksin. Siellä sitten lauloin porukassa keskellä Narikkatoria The Best Song Everiä. Ja tanssittiin myös. Olin eturivissä. Se videoitiin. Ja se video meinataan lähettää One Directionille. Pelottaa vähän, vaikka olinkin aivan mielettömän fancy Louisiksi pukeutuneena.
Tiistaina olin hyvin järkyttynyt ja surullinen, mutta menin illalla sitten tapaamaan ystävääni Cafélle. Se oli järkevä teko, sillä se lohdutti. Tiistaina myös leivoin keksejä.
Keskiviikosta en edes muista mitään. Että sellainen päivä oli.
Torstaina kävin tapaamassa kavereita.
Perjantaina minulla tulee olemaan aamusta heti kaksi tärkeää tapaamista. Ja sitten käyn elokuvissa katsomassa viimein Thor 2, vaikka tiedänkin jo kaikki juonipaljastukset. Sen jälkeen menen Cafélle. Ja sieltä isosiskon juhliin. Ja sieltä varmaankin kotiin.
Lauantaina minulla tulee olemaan ensimmäinen ilmaantuminen DWF-miittiin. PELOTTAVAA.
Sunnuntaina nukun pois. Jos se vain onnistuisi oikeasti nukkumalla, mutta minun iässäni ja minun kunnollani, se tuskin on mahdollista. Kokeilen siitä huolimatta ja illala varmaan huomaankin nukkuneeni 24 tuntia putkeen. Ei se mitään. Nukkuminen on cool.
Ja koska kaikki kiinnosti kovin kovasti taas, lupailen taas jotakin turhaa tulevasta blogikirjoituksesta, jota en kuitenkaan toteuta. Että minä olen sitten paska jätkä.
Mutta tosiaan, hejsan kaikille vain ja yrittäkää olla epämeimejä ja pysykää positiivisena!
Oon niin myöhässä, mutta se ei ole mitenkään uutta. Miten vain, hei taasen. En olekaan hetkeen tänne kirjoitellut, joten minusta tuntuu, että pitäisi jotakin kirjoittaa. Ja koska lupasin kirjoittaa mielenkiinnonkohteistani jossain välissä, kirjoitan tänään. Tai no oikeastaan kirjoitan tällä kertaa kirjoitan pelkästään Doctor Whosta, koska eilen oli tosiaan 50-vuotiasjuhlat kyseisellä ohjelmalla.
Je, eli tosiaan meillä oli kaverien kaa pienet juhlat tämän 50th Anniversary -jutun takia sitten. Katsottiin se spesiaali, syötiin kalapuikkoja vaniljakastikkeen kanssa. Mä pukeuduin hassusti joksikin Yhtätoista Tohtoria muistuttavaksi ja maalasin naamaan sen A Town Called Mercy -jaksossa nähdyn merkin, joka oli sen toisen Tohtorin naamassa. PIDÄN SIITÄ VAIN NIIN PALJON LIIKAA.
Ja HMM siis se jaksohan oli aivan mielettömän upea, ja jos sitä ei vielä ehtinyt nähdä, niin täältä voi katsoa: http://areena.yle.fi/tv/2060837. Tosin täytyy myöntää, että vaikka pidinkin tästä spesiaalijaksosta mahdottoman paljon, niin ärsyttää silti, kun Moffat ei oikeastaan selittänyt mitään. Ei ole kuitenkaan niin suuri yllätys, pieni pettymys vain. MUTTA AUGHSFUHAUIHGIBAI. Pakollinen keyboard mash, koska ei ole olemassa sellaisia sanoja, jotka kuvailisivat näitä feelsejä, jotka sain mokomasta jaksosta. Hihi.
MUTTA OKEI, EHKÄ ENEMMÄN SIIHEN DOCTOR WHOHON.
Jos et tiedä, mikä on Doctor Who, painuhittoonblogistani, minä kerron; Eli siis, yksinkertaisesti sanottuna, Doctor Who on brittiläinen kulttisarja, eli siis sci-fi -tv-ohjelma, jota on tähän mennessä tehty 50 vuotta. Siinä seikkailee avaruusmies, jota kutsutaan Tohtoriksi. Kun Tohtori on kuolemaisillaan, hänellä on etuoikeus regeneroitua, joka siis yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että Tohtori saa uuden kehon ja naaman, sekä persoonallisuuden, mutta silti muistot ovat samoja ja henkilö on periaatteessa sama, vaikka pieniä eroja onkin. Tohtori tosiaanhan on Ajan Herra ja tulee Gallifreylta. Ohjelmassa Tohtori työntää suuren nokkansa kaikkeen avaruusolentoihin liittyvään, ja kaikki kummallinen sattuukin olemaan aina avaruusolentoihin liittyvää. Ja kaikki kummallinen aivan sattumalta sattuu tapahtumaan aina joko a) Britteissä b) Amerikassa. Tai jollain kaukaisella planeetalla jossain. Jee.
Ja tosiaan, tällä hetkellä Tohtorilla on 12 inkarnaatiota, joista yhtä ei lasketa Tohtoriksi, joten aika hämmentävää. Hiton Moffat.
Miten vain, eipä tässä kai muuta. Tai siis, en minä tiedä mitä mielenkiinnoista pitää kirjoittaa??
No, ainakin se miksi minua kiinnostaa tuhlata elämäni siihen, että katson jonkinlaista tv-ohjelmaa nimeltään Doctor Who. a) ensinnäkin rakastan avaruutta ylipaljon, b) ei minulla ole edes syytä, c) Doctor Who on mahtava.
ÖÖÄÖÄÖÄÖÄÖÄÖÄö. Hmm.
Moi.
...
Okei, anteeksi. Yritän tässä keksiä jonkinlaista sanottavaa. Jota en keksi, joten jätän välistä ja kerron teille hassuja faktoja, jotka liittyvät minuun ja Doctor Whohon.
1) Minulla ei ole yhtä lempitohtoria, mutta rakastan mm. Ensimmäistä Tohtoria, Kahdeksatta Tohtoria, Yhdeksättä Tohtoria ja tietenkin Yhdettätoista Tohtoria.
4) Ensimmäinen Doctor Who -jakso oli New Whon toiselta kaudelta Fear Her.
5) Rakastuin kyseiseen ohjelmaan heti ensisilmäyksellä.
6) Dalekit on ihania.
Ja mm, juuh eli. Ei kai minulla oikeastaan mitään asiaa ollutkaan, koska jos alan spoilaamaan tuosta spesiaalijaksosta, niin kuitenkin kaikki murhaa minut, kun nukun. JA SITÄ PAITSI MITÄ VOIN KIRJOITTAA MIELENKIINNONKOHTEISTA KUN KETÄÄN MUUTA EI KIINNOSTA :---D ei mutta, saitte söpöjä kuvia ja minä sain sepailtua vähän feelsien kanssa.
Nyt minä menen tupakalle ja jee. KATSOKAA DOCTOR WHIOTA. Mutta muistakaa aloittaa Yhdeksännestä, tai no sanoisin että aloittakaa Classiceista, mutta kuka tekee niin?? Joten sanon vain, että aloittakaa Yhdeksännen Tohtorin jaksoista, koska Yhdeksäs on aivan mielettömän ihana!
(Tosin jos joku haluaa keskustella nyt näin tässä sitten eilisestä jaksosta, olen mielettömän halukas moiseen. Uujea.)
Hellurei helluset, tiedän juu, että minun piti kirjoittaa NaNo:a koko marraskuu, mutta iski kirjoittajanblokki luovan kirjoittamisen kohdalle. Mitään en saa kirjoitettua, tämäkin tulee ihan vaivoin, ja se onkin syy siihen miksi tätä tekstiä nyt tässä väkerrän. Pakko kirjoittaa jotakin.
Tiedättekö, minulla on tässä pari asiaa, mistä ajattelin selostaa/hypettää/kertoa/avautua. Puolia teistä ei varmaankaan kiinnosta, ja siksi kerronkin, että hei noloja kuvia luvassa, kannattaa lukea tämä päivitys. No mutta ei vaineskaan. Noloja kuvia kyllä on tiedossa, mutta en niitä kyllä syyksi lukea tätä roskaa ensin.
Ensin kuitenkin kuulumiset. Täytän virallisesti 17 vuotta viikon päästä ja se on hiukkaisen pelottavaa. En oikeastaan haluaisi kasvaa vielä aikuiseksi, tai no ylipäätään koskaan. Isosisko kysyi eilen, mitä haluaisin syntymäpäivälahjaksi. Minä vastasin vitsaillen: "Matkalipun Mikä-Mikä-Maahan Peter Panin luo."
Illemmalla tajusin, kuinka olin sisimmässäni kuitenkin ollut kuolemanvakava. Miksen voisi pysyä ikuisesti lapsena?
On kovin kummaa, miten ristiriitainen olen aikuistumisen kanssa. Vaikka kasvankin kokoajan fyysisesti ja henkisesti ja pidän sitä jopa hyvänä asiana, en minä kuitenkaan halua sitä. En halua valita koulua, missä opiskelen, enkä tosiaankaan asua omillani ja alkaa käydä töissä. Ajatus lapsista ja aviopuolisosta saa voimaan pahoin. Haluaisin vain olla miten huvittaa, jonkun muun pitäessä minusta huolta. Samalla ajatus siitäkin ahdistaa: Enkö saisi päättää omista asioistani itse? Naurettavaa, miten vaivalloista kasvaminen on. Ja viikon päässä syntymäpäiväni tuntuu kuin lähestyvältä ukkosmyrskyltä. En minä halua juhlia moista, en minä halua.
Ja samalla haluan. Voi hitsi näiden ristiriitojen kanssa!
No mutta, angstauksesta seuraavaan asiaan! Löysin itseni torstaina. Kuulostaa varmasti jollain tasolla täysin typerältä, mutta aivan tottahan se on. Löysin itseni. Tai ehkä paremmin sanottuna; löysin itselleni eilen uuden lokeron. Enkä voisi olla onnellisempi, koska nyt tunnen enemmän kuuluvani johonkin. Olevani edes jotakin. Hyvä alku uudelle elinvuodelle.
Ja se mistä itseni löysin, on The Kooks. Tämäkin kuulostaa aivan naurettavalta, voin vannoa. Mutta sieltä minä itseni löysin, heidän lyriikoittensa välistä ja musiikkityylistäkin. Jokainen sointu heidän kappaleissaan on ehtaa minua, ja kyllä, olen täysin tietoinen siitä, miten mahdottomalta kuulostan tälläkin hetkellä. Mutta no, taktisesti ottaen, minähän olen vielä teini, joten aion täysin nauttia vielä kun voin niistä oikeuksista toimia ja ajatella kuten teinit noin yleisesti ottaen ajattelevat.
Ja aivan koska olen teini ja koska voisin laulaa tämän kappaleen itselleni, olkaa hyvät, YouTube-linkki:
So at my show on Monday
I was hoping someday
You'd be on your way to better things
It's not about your make-up
Or how you try to shape up
To these tiresome paper dreams
Paper dreams, honey
So now you pour your heart out
You're telling me you're far out
You're not about to lie down for your cause
But you don't pull my strings
'Cos I'm a better man
Moving on to better things
Well uh oh, oh I love her because she moves in her own way
Well uh oh, oh she came to my show just to hear about my day
Täytyy myöntää, että harvoin ihmiset laulavat rakkauslauluja itselleen, mutta tämä laulu, se vain listasi elämäni ja kaikki tunteeni ja kaikki mistä itsessäni pidän. En vain voinut vastustaa kiusausta. Pitäkää ylimielisenä ja itserakkaana tai älkää. Omistan tämän silti itselleni. Niin monta kertaa kuin vain haluan. Ja samalla rikon jokaikisen sanan itselleni siitä, miten mahdottoman uniikki ja alkuperäinen olen. Universaalit ajatukset ja tunteet ne näemmä pyörivät minunkin päässäni. Voi hitsi, miten teiniksi taas itseni tunnenkaan.
Ja sitten jatkan itsestäni ja kasvamisesta minun kasvamiseeni. Selailin tänään vanhoja kuviani Facebookista ja minun täytyy myöntää, etten voisi olla enemmän häpeissäni. Mutta no, eikös kasvaminen olekin itsensä nolaamista ja siitä ylipääsemistä. Koska minun mielestäni se ainakin on, ja olen mitä ilmeisimmin onnistunut siinä täydellisesti. Kuka olisi uskonut, että siitä pissaliisasta, joka ensimmäisissä Facebook-kuvissani esiintyy, kasvaisi mustaverinen ja melankolinen pikkuemo. Tai että siinä välissä hän olisi sekä nörtti ja rekkalesbo. No, iloksenne ilmoitan, että olen tehnyt tämän kaiken! Kuvia tosin näytän vain emoudestani, koska omassa ylpeyden ja häpeän sekaisessa hulinassa minun on pakko antautua ja myöntää, että olin ehkä suloisin silloin kun olin emo.
Tässä, kultarakkaat, on ensimmäinen "emo" kuvani. Muistan, kuinka olin vielä tuolloin pissaliisa, mutta varsin kiinnostunut emopojista. Uteliaisuus voitti ja päätin pukeutua emopojaksi. Lopputulos kuitenkin muistutti enemmän tyttöä kuin poikaa, mutta noh, mitä ihminen sukupuolelleen voi.
Saakelin X-kromosomi.
Tässä kuvassa pidän kuitenkin pidän kasvojeni muodosta ja huulistani. Tuo ruutupaitakin oli varsin ihana, mutta pilasin sen noin vuosi sitten repimällä siitä hihat. Hetken hihaton ruudullinen kauluspaita oli hieno, mutta sitten tajusin kuinka juntilta se sitten näyttikään. Siinä se mokoma paita jouti sitten roskakoriin. Kuka sitä rumaa paitaa nyt päällään pitäisikään?
Aikaisemmin hiukseni olivat tosiaan pidemmät, sidoin ne vain nutturalle ja laitoin pipon päähän. Lyhyemmät etuhiukset sitten laitoin "otsatukaksi". En voi uskoa, miten paljon näin vaivaa moisen turhuuden eteen. Kasvaminen on naurettavan noloa.
Jokatapauksessa, tässä on niin sanottu ensimmäinen aito "emo" kuva. Leikkasin hiuksistani kolmasosan ja laitoin aivan liikaa kajaalia ja sotkin paitaani tekiverta ja kirjoitin kangastussilla Blood on the Dance Floorin kappaleesta Happy Violentine's Day lainauksen: "You got blood on my favourite shirt, fuck you bitch, I'll make you hurt." Voitte vain kuvitella, miten nolona täällä nyt tätä kirjoitan. Jos osaisin fyysisesti kunnolla punastua, naamani näyttäisi aivan varmasti tomaatilta.
Miten vain, tuota paitaahan en enää onneksi omista: Äitini pesi sen eräänä kesäisenä päväinä liian kuumassa vedessä. Silloin uskoin kiivasti, että äitini teki sen tahallaan, koska ei pitänyt tyylistäni. Itseasiassa uskon siihen vieläkin, mutta en osaa sanoa, onko se edes paha asia.
Tämähän siis on sen jälkeen, kun leikkasin hiukseni puolet lyhyemmiksi ja värjäsin mustaksi. Ja tämä on myös myös itseasiassa aika siinä vaiheessa, missä niin sanottu emouteni alkoi hiipua ja emo coren ja screamon ja alternative rockin jne. sijaan kuuntelin taas vanhaa tuttua The Kooksia, Nirvanaa ja Foo Fightersia. Myös Olavi Uusivirta ja Happoradio astui mukaan kuvioihin. Ja myös Chaos UK ja Beastie Boys. Voisin sanoa olleeni jonkinlainen indie punkkari. Tosin totta kun puhutaan, olen aina ollut indie rockia ja indie popia. Ja "emomusiikki" on indien alalaji. Niin sanottua uutta indietä. Joten olen aina ollut indie-henkilö. Mahtia, en tarvitse monia lokeroita, sillä minulla on jo yksi! (PS. Jos ihmettele, miksi minulla on tässä kuvassa näin urpo ilme, kerron teille, että yksi parhaista ystävistäni otti tämän kuvan. Ehkä se selittää jotakin.)
Viimeisiä viedään, tämähän on luultavasti the last of my emo pictures. Ja kas kummaa, miten näytän niin pieneltä.
(JA TUOSSA ON SE AIKAISEMMIN MAINITTU RUUTUPAIDAN PILAAMINEN.)
HMM. Mitäköhän ihmeellistä tästä kehtaankaan edes sanoa.
1. Otin tämän joskus talvella (päättelytaitoni ovat kerrassaan hurmaavat, eikös.)
2. Punkkari vaiheeni oli jo alkanut.
3. Mitä ilmeisimmin halusin olla pandakarhu, päätellen kajaalinkäytöstäni.
4. Voi hitsi, mikä juurikasvu.
5. Muutenkin tuo kampaus on mitä kamalin.
6. Se saattoi kyllä johtua tuulestakin.
Eiköhän tässä ollut tarpeeksi taas avautumista, sillä olen aivan häpeissäni täällä, joten linkitän vielä yhden kappaleen, (jonka tyylilaji tosin ei ole indietä nyt lähelläkään. Teknoa se on. tai no, en edes ole itsekään varma.)
MUTTA NIIN, rakkaat, nyt on aika minun lopettaa höpöttäminen, joten sen teen. Au revoir!
.jpg)
