Kinkereillä ei ole sielua. (◕‿◕✿)

Vaikka kuinka yritänkin hokea aina itselleni, miten omistan niin sanotun päivärytmin, joihin kuuluu se, että kirjoitan päivittäin edes jotakin ja useimmiten kirjoitan sen blogiini; täytyy minun silti myöntää, ettei tänne blogiin ole postattu mitään sitten joulukuun. Se on kieltämättä aika surullista, miten helposti vain unohtaa kirjoittaa tännekään mitään, kun aina muistaessani koko blogin, kerron itselleni, että voin kirjoittaa sinne taas huomenna jotakin. Harvoin se huominen tulee. Ja silloin palaamme taas tähän tilanteeseen, jossa joudun blogiini päivittelemään siitä, miten on unohtanut koko roskan. Hah, enkä tälläkään kertaa onnistunut tekemään muutosta asialle. Kuinka surkuteltavaa.

Kuitenkin. En ole aivan varma mistä kirjoittaa nyt niin suuren kirjoittamattomuuden ajan jälkeen, joten aloittelen tavanomaisella: "Hei lukijat, minulle kuuluu hyvää. Kysyisin muuten teidän kuulumisianne, mutta eipä minua totta puhuen kiinnosta. Jos kuitenkin olet jästipäinen ääliö, laita toki kommentilla kuulumisesi, vaikka enhän minä sitä kuitenkaan lue. Ja vaikka luenkin, niin ei se tarkoita että vastaisin siihen. koska ei minua kiinnosta. Ja vaikka vastaisinkin, niin älä jatka kommentointia. (Jatkakaa oikeasti, aw yiss kommentteja, paljon kommentteja. KOMMENTOIKAA PRKL.)"

Ei vaan. Ehkä heitän nyt huonon huumorintajuni hetkeksi sivumpaan ja kerron kuulumisiani ihan tosissani.
En tosiaankaan vain ole varma, mistä voisin aloittaa, sillä lista on pitkä. Asioita on tapahtunut kovastikin sitten viime blogipäivityksen ja ah, hiuksetkin muuttuneet pariin otteeseen. Joten ehkä aloitan hiuksillani, koska ne ovat tunnetusti niin suloiset ja puff ja kaikkia kiinnostava fakta. ("You wish, Meimi, you wish.")
Mutta. Tosiaan. HIUKSET.

Joskus joulun jälkeen sain tämän hullun "hei, leikkaanpa hiukseni aivan kuten Spockilla!"- ajatuksen ja hahaa, senpä meninkin tekemään. Hiukset olivat tuskaisan vaaleat, kun sain järkyttävän eriväriset latvat pois. Juurikasvu ei ole koskaan kaunista nähtävää. Ja vaikka en nyt absoluuttisten totuuksien tietäjä olekaan, niin 'juurikasvu on kamalaa' on silti absoluuttinen totuus.
Mutta anyway, koska kuvat ovat kivoja ja en nyt kameraa rumuudellani riko, niin kuvaa piisaa siitä.

... Ja tosiaan, harmikseni en löytänyt tuota parempaa kuvaa noilla hiuksilla. (Värjäämisestäkin unohdin mainita. Voih.)
Kuitenkin se saa nyt kelvata ja jos ei kelpaa niin se on voi voi, siellä on aina se ruksi siellä yläkulmassa.

JA NO TUOTA. Täytyy myöntää, että vaikka suuresti kyseisistä hiuksista pidin, koska eeppisintä ikinä, niin myöskin yhtä suuri oli vihani niitä kohtaan. Tai no. Hermothan siinä meni, kun oli vain tuo yksi malli ja ne ikuiset table flipit sille, kun en näyttänyt niin hyvältä kuin olisin voinut näyttää, vain sen takia, etteivät hiukseni olleetkaan niin käytännölliset. Nykyään ne ovat sentään kasvaneet edes hieman, niin että saan muotoilua sitä vähän erilaisempiin ulkomuotoihin. Luojan kiitos lyhyissä hiuksissa pienetkin erot näkyvät suhteellisen suurina. Luojan kiitos.


Ja nyt tässä olisiko 3 viikkoa sitten, värjäsin hiukseni uudella värillä! Tai no "värillä". Oikeastaan vain pidin blondia väriä päässä sen verran kauan, että mustasta tuli jotenkuten oranssinkeltaisenvaaleanruskeat. Minusta tuli hienosti kinky kinkeri. Sielunmenettäminenkään ei ollut niin vaivalloista, kun en sellaista koskaan ollut omistanutkaan. Näistä nykyisistä hiuksista löytyykin enemmän kuvia ja niitä laitan, koska suon itselleni sen pienen määrän nyt itserakkautta.

Ja joo, siis. Naurattaa miten nyt noissa kummassakin kuvassa on tuo sama paita. Ehkä se sitten on vaan minun the thing. Ensimmäinen kinkerihiuksienn peikkoilmestys on myös loistava esimerkki siitä, ettei bedhair olekaan niin sexy minulla kuin se jollakulla muulla voisi olla. Ei se oikein toiminut. Ja koska myönnän sen näinkin rohkeasti ja vieläpä kuvan kanssa, niin voitte oikein olla minusta ylpeitä. Toinen kuva tuossa sitten on itseasiassa ihan tuoreimpia ja siinä on hieno ompeluluomukseni, koska jeejee. En edes tiedä. Se on suloinen, riittää syyksi minulle.

Hmm. Mitäpä muuta kuin hiuksia? Ei kai kovinkaan muuta nyt, jonka jaksaisin tai voisin tänne raapustaa. Materialistina olen onnellinen, sillä kuluneen kuukauden aikana olen saanut kaikenlaisia tyyliseikallisia turhuuksia omistukseeni, eikä se kausi tule tyssäämään tähän. Lisäksi otin pienin sairasloman koulusta. Jaja, mitäs vielä. Ainiin! Löysin mahdollisesti maailman täydellisimmän cossin cossattavaksi ja minulla on siihen vieläpä kaveri seuraksi, koska kuten yleensäkin, cossit tulevat pareittain. MUTTA EIPÄ SIITÄ SEN ENEMPÄÄ.

Tulen varmaankin lähipäivinä tänne selostelemaan asioista kuten sota tai ehkäpä jokin muu yhtä turha aihe. Ciao.

Luuserius

Myönnetään, olen surkea pitämään asioista kiinni. Etenkin lupauksista. Siksi en koskaan edes lupaa mitään.
Huoh. Tosin lupasin yrittää tuon joulukalenteriasian kanssa. Ja no. Epäonnistuin. Hups.

Sen kunniaksi linkkaan angstisimman kappaleen, jonka osaan vain keksiä tällä hetkellä.

Ja sen vuoksi, että kyynelposkisina voisitte saada hitonmoiset alemmuuskompleksit hyvännäköisyyteni (not) takia, laitan minusta ihanan hipsterikuvan.

Hmm hmm. Tähän väliin linkkaan hektisen lempikappaleeni. (En myönnä, etteikö lempi-etuliite johtuisi siitä, että tämä on kirjani erään sivuhahmon kappale. (En myöskään myönnä rakastuneeni kyseiseen hahmoon shh shh.))

Jos erehdyitte luulemaan, että minulla oli jotakin oikeaa asiaa, olen pahoillani. Ei minulla ole. Paitsi, että wow. Kohta on joulu, joka on aika järkyttävää. Hyi.

Tähän loppuun vielä turhuuden turhuudeksi selostan siitä, miten tänään nukuin pitkään ja heräsin hitaasti. Ja herättyäni tein itselleni lattea. Ja kaveri tuli käymään, kun sillä oli tylsää. Sitten kävin katsomassa The Desolation of Smaugin uudelleen ja törmäsin muutamaan ihanaan ihmiseen bussipysäkillä. ♥☆


Jouluaattona saatte tosin silti yllätyksen, jokseenkaan se ei varmaan ole mitään kovin hienoa.
TOSIN HEI. Vielä loppuun tälläisen 11-haasteen vastaukset (en haasta ketään shh olen laiska ja tylsä), kun rakas NAALINPARKU tähän minut haastoi.

11 faktaa minusta:

1. Olen erittäin epämielenkiintoinen.
2. Asun yksin, jonka te jo varmaan tiesittekin.
3. Minusta tulee isona punaviiniä lipittävä, köyhä taitelija, joka myy taulujaan halvalla vain ostakseen lisää punaviiniä.
4. Minulla on universumin upeimmat ystävät.
5. Olen aistiyliherkkä ja osittain synesteettinen.
6. Olen harvinaisen luuserinolari.
7. Helsinki on mielestäni liian pieni kaupunki.
8. Olen utelias.
9. Luen vapaa-ajalla huvikseni lääketiedettä ja psykologiaa.
10. TOP3 televisio-ohjelmaani ovat Doctor Who, BBC:n Sherlock Holmes ja Hannibal.
11. Olen seksuaaliseltasuuntautumiseltani lohikäärmeseksuaali.

Vastaukset kysymyksiin:

1. Lempimytologiahahmosi?
Loki.

2. Mikä yhtye/artisti on kolahtanut viime aikoina?
BΔSTILLE.

3. Turhin nettisivusto?
Tumblr.

4. Mitä toivot seuraavalta vuodelta blogisi suhteen?
Toivon, että jaksaisin kirjoittaa sinne enemmän ja jostain tärkeämmästä.

5. Mitä peliä olet pelannut viime aikoina, jos mitään?
Cafe Lifea Facebookissa.

6. Mitkä nimet ovat mieleesi tällä hetkellä (tulkinta vapaa!)?
Smaug, Bleýr ja ihastukseni nimi, jota en tosin kerro.

7. Jos sinun pitäisi hankkia tatuointi liittyen viimeisimpään sarjaan/elokuvaan, jota katsoit, minkälainen se olisi?
Selkään Smaug.

8. Loppuelämä ilman Coca-Colaa vai McDonaldsia?
Coca-Colaa.

9. Jos käsikirjoittaisit animaatiosarjan, mikä sen nimi olisi?
Meimin surkea elämä.

10. Mitä historian henkilöä voisit pitää esikuvanasi?
Tolkienia, jos se historian henkilöksi lasketaan.

11. Pitkäkestoisin kirjaihastuksesi?
Bellatrix Lestrange.

No niin, siinä oli tämänkertaiset turhuudet. Nähdään jouluaattona hehe.

Luukku 5

Hejsan kultamurut! ♥☆ Laitan kuudennen luukun tänään/huomenna myöhemmin, koska siinä tulee olemaan juttua tästä päivästä. Ja koska päivä alkoi vasta, en voi laittaa tästä päivästä oikein mitään.

Mutta niin: Viides luukku, olkaa hyvät!

Viides luukku

Tämä luukku kertoo odotuksista. Voittamisesta. Jännityksestä. Pelosta.

Kuulostaa enemmänkin ehkä trilleriltä, kuin joulukalenterin luukulta, mutta teemahan tulee omasta elämästäni joten... Esirippu auki vain!

Minulla oli eilen ehkä maailmani pelottavin kokemus. Lavalle meneminen. Koko koulun nähdessä. Hui?

Koulunäytelmät on pelottavia, mutta onneksi roolini ei ollut mikään suurimmasta päästä. (Ei vielä nyt ainakaan. Ehkäpä jossakin lähitulevaisuudessa.) Jokatapauksessa, se meni hyvin ja näytelmälle naurettiin, vaikka osa yleisöstä olikin hieman jäässä. Mutta taasen pitää muistaa, että se oli koulunäytelmä. Ja minun koululaiseni ovat... no... erilaisia. En kuitenkaan tullut tänne haukkumaan ketään, joten tittidii tittidii, jos vain linkkaan päivän biisin?

Joten niin. Nyt kaikki varmasti hämmentyivät paikoilleen. Ja turha lähetellä mitään "Meimi ootsä ihan kunnossa" viestejä Facebookissa, koska olen aivan täysin kunnossa. Tiedättehän, nyt vain Boom Kah sattuneista syistä merkitsee minulle jollain hassulla tavalla voittamista. Ja kun miettii tarkemmin, nuo lyriikat kertoo siitä (jos ne mistään oikeasti kertovat), että pitää nousta ylös ja uskaltaa. Ja se oli päivän teema, joten mielestäni Robin on nyt vain hyvä valinta.

Boom kah.

Boom boom kah.

*katoaa tanssien horisonttiin*

Luukku 4

Neljäs luukku

Tämä luukku avautuu hieman erilaisella tavalla kuin aiemmat. Nimittäin tässä luukussa ei ole turhia selostuksia tätä enempää, eikä teemakuvia taikka YouTube-linkkejä. Vaan yksinkertaisesti yksi yltiöjoulusöpöinen (onko tämä edes sana...?) ja sekalainen tarinanpätkä. Tämän siitä saa, kun on ihastunut. En suosittele. Pää täynnä hattaraa ja sateenkaaria. Hyi että. Ja silti olet yhtä iloinen kuin homo, jolla on vibraattori anuksessa. Kuinka irrationaalista touhua. Pakko sitä paitsi myöntää, ettei tuossa tarinassa nyt ole minkäänlaista päätä eikä häntää.

Ulkona askeleet olivat yhtä kevyitä ja nopeita kuin pianon koskettimilla kulkevat sormet. Ja niin, kun sisään oli päästy, he seisoivat eteissä posket punaisina kuin kattilassa kiehuva hummeri. Nahkaisten talvikenkien ja villasukkien sisällä varpaat olivat jäässä.

Oli kolme päivää jouluun.

Opinahjot eivät olleet vielä päästäneet irti opiskeluista, mutta seuraavana aamuna olisi vain kirkko ja illalla juhla. Tarjolla olisi glögiä ja piparkakkuja. Sen Minttu oli nähnyt niin monta kertaa, että aivan totta, unissaankin olisi sen muistanut. Mutta muistamisella ei ollut väliä. Kirkossa saarna oli aina uusi. Ja juhlakin. Ja piparkakuissa oli aina jotain mysteeristä ja kummaa. Vain glögi maistui samalta, laimealta ja hitusen liian kylmältä. Kukaan ei koskaan raaskinut valittaa. Heidän koulunsa, jos sitä kouluksi edes saattoi kutsua, (niin pieni ja minimaalinen kun se sattui olemaan), keittiöemäntä oli jo vanha rouva. Vanha ja likinäköinen. Tuskin näki edes reseptikirjaansa lukea. Mutta silti joka kerta hän onnistui tekemään ruokaa, jonka vertaista ei löytynyt mistään. Glögin epätäydellisyys tuntui siinä vaiheessa erittäin ja hyvin epämerkittävältä.

Minttu oli eteisessä. Siellä hän seisoi. Aivan juuri Virtasen vieressä. Kylmettyneenä ja kohmeessa. Mutta hänen mielensä sattui vain olemaan jumissa huomisessa ja kirkossa ja saarnoissa. Tulevissa hetkissä ja tulevissa muistoissa. Jos paremmin alkoi ruskeahiuksisen neidin ajatuksia tarkastelemaan, saattoi niistä sanoa vain yhden lausahduksen: Ei ainakaan se hetki, missä hän silloin eli.

Kunnes Virtanen päätti tökätä lapaseen verhotulla, vasemmalla kädellään Minttua suoraan tämän poskeen. Tyttö nosti katseensa kengänkärjistä vieressä seisovaan Virtaseen.
"Hei", Virtanen sanoi heikosti ja hymähti.

"Hei", Minttu vastasi. Naurahdus leijaili hymyviitassa heidän kummankin huulille. Ja taas he seisoivat yhdessä siinä samassa hiljaisuudessa, jossa he olivat sen hetkisen jo seisseet. Vaan mutta, vaikka yleensä hiljaisuus tuppasi olemaan hiukkasen tylsistyttävää, ei tällä kertaa hiljaisuus ollut sitä sen hiukkasen hitustakaan. Suorastaan päinvastoin. Se oli niin jännittynyttä, että se oli pakko rikkoa.

"Mitä sinä annat veljellesi lahjaksi?" Virtanen kysyi, ilme sitä luokkaa, että henkisesti hän löi takaraivoaan vasten kiviseinää.

"Minä veistin hänelle kynttilänjalan."

Virtanen nyökkäsi.
"Senkö, jonka maalasit tummansiniseksi."

Tällä kertaa Minttu sai nyökätä.

Vaivaantuneisuus hiippaili alas katonrajasta. Aika kului.

Ennen kuin Minttu ehti huomatakaan, oli Virtanen tarpomassa talon etupihan poikki lumisena. Tytön sydän jätti muutamisen lyöntiä välistä, kun Virtanen kääntyikin ympäri ja tuli kolkuttamaan ovea. Kop kop, ja Minttu kiirehtikin jo eteiseen.

"Ei mennä huomenna kirkkoon", Virtanen henkäisi heti, kun Minttu sai avattua oven. Minttu räpäytti silmiään, mutta nyökkäsi sitten suostumuksen merkiksi. Virtanen otti häntä kädestä kiinni lumisella lapasella.

"Karattaisiinko? Hetkeksi edes?" hän kysyi hätäisenä, pitkien ja vaaleiden hiuksien jäätyessä kiinni kasvoihin. Minttu naurahti, puristi Virtasen kättä lujemmin ja nyökkäsi reippaasti.

"Karataan vaan. Mutta palataan glögille."

Luukut 1 - 3

Okei, jos vain aloitetaan sillä faktalla taas, että olen jokseenkin idioottimainen ja unohtelevainen? Ja että feilasin taas jotain?

Minulla oli tarkoituksena aloittaa tänne sellainen joulukalenteri, jossa selostan kaikkea, mikä ei kiinnosta yhtään ketään hevonpaskan vertaa.

Hehe. Epäonnistuin.

MUTTA kokeilen uudelleen. (Anteeksi.)

Mietin aika kauan sitä, minkälaisen joulukalenterin haluaisin. Tietenkin haluaisin sen kuvastavan minua. Haluaisin, että siinä on jotain ajankohtaista. Jotakin uniikkia. Päätin, että jokaiselle luukulle tulee teemansa, joka on kytköksissä minun päiväni tapahtumiin. Jokainen luukku tulee sisältämään myös joko kuvan tai YouTube-linkin. Joulukalenteri on suomalainen, eli se on aikavälillä 1. - 24.12. Jouluaattona on; yllätys yllätys, jotain hirmuisen yllättävää.

Ensimmäinen luukku

Päivän teemana oli uudet asiat. Tapasin lauantaina valtavan paljon uusia ihmisiä, joihin tutustuin sunnuntaina paremmin. Lisäksi kehittelin uuden varieetin keksitaikinastani. Uudet asiat on mukavia. Ja jouluun liittyy olennaisesti uudet asiat, kun lähtee tarkemmin ajattelemaan. Esim. lahjat, muistot ja ehkä hyvin mysteerisin keinoin jopa uusi vuosikin.

Ja teemaaa sivuuttaen linkkaan tänne vanhan suosikkijoululauluni. Ehkä tänä vuonna löydän uuden.

Toinen luukku

Hmm. Toisena päivänä joulukuuta teema oli erittäin varmasti suru. Minulla oli maanantaina tosiaan jonkinlainen mental breakdown, jota muutama ihmistä sai sitten epäonnisesti todistaa. Jotenka valitsin kyseisen asian siis teemaksi. Kovin joulutunnelmaa nostattavaa, kyllä.

Joululle tosin luonnollista ja jopa olennaista. Tapettiinhan jouluna poikalapsia ne rapiat 2000 vuotta sitten. Ja kaikki tämä koska ihmisen vallanhimo. Jos jokin, niin mokoma käytös se vasta surullista onkin. Ja suomalainen joulu se vasta masentava onkin! Ulkona on pimeää ja edes lumen tulosta ei tiedä edes Pekka Pouta. Sen lisäksi kuka tahansa, joka suomalaisia joululauluja on kuunnellut, voi sanoa, ettei niissä kyllä ole tippaakaan sitä samaa iloa kuin esimerkiksi amerikkalaisissa joululauluissa.

Mutta miten vain. Koska suomalainen joulumelankolia on minulle tyypillinen piirre, on minun aivan pakko linkata tänne surullisin joululaulu, jonka olen koskaan kuullut. (Ehkä jopa surullisin jonka tulen koskaan kuulemaan.)

Kolmas luukku

Righty righty. Täksi päiväksi saisin niin monta teemaa, etten osaa totuudenmukaisesti valita yhtäkään. Tai no, pakkohan minun on valita, joten valitsen helpoimman. Dramaattisuus. Se joka tulee väittämään, ettei joulussa ole yhtään dramaattisuutta, saa miettiä hetken uudelleen ja väittää sitten samaa. Jos vain pystyy. Epäilen.

Dramaattisuus. Joulu on kovinkin dramaattinen. Kaikki ne poikalasten murhaamiset ja synnytysdraamat. Ja sitten herraisä, tulee vielä enkeleitä. Ja jos nykyajan modernia joulua mietitään, niin siinä vasta draamaa piisaa! Valmistelukiireet ja sukuriidat. Lapset huutavat huonoille lahjoille ja vanha mies tulee jakamaan namusia kilteille lapsille ja hipelöimään tuhmien lasten pyllynposkia piiskalla. En tiedä, mutta minun mielestäni se kuulostaa liiankin paljon joltain kieroutuneelta saippuasarjalta. Pelkäänpä, että ainoa asia mikä on kieroutunut, on minun mieleni...

Dramaattisuuden vuoksi minun on pakko laittaa tällä kertaa jotain hyvinkin repäisevää ja dramaattista.

Ja koska dramaattisempaa eikä jouluisempaa ei löydy kuin Walking in the Air (skotlantilainen aksentti ♥☆), minun on aivan pakko linkata sekin vielä tähän samaan syssyyn.

Jopa Ville-Pertti on normaalimpi kuin minä

Minun on aina ollut vaikeaa kirjoittaa saati kertoa tunteistani. Jotenkin ne tuntuu aina niin merkityksemättömiltä, kun maailmassa on niin paljon muuta, kuten esim. Syyrian kriisi, lama ja joku ilmastonmuutokseksi kutsuttu ilmiö, jota ihmiset ovat nopeuttaneet. Miksi siinä kaikessa tapahtumajoukossa pitäisi yhden pienen ihmisen emotionaaliset reaktiot ketään kiinnostaa? Sitä paitsi, olen hyvä tunteitteni kanssa. Olen hyvä heittämään ne roskiin. Ja kauan se tekniikka toimikin, kunnes joku elämää suurempi voima päätti kaataa sen roskapöntön sisältöineen minun päälleni. Yhdessä illassa. Tai ehkä jopa sekunnissa, en edes tiedä. En tiedä muuta kuin sen, että näitä tunteita on liikaa yhden ihmisen kestettäväksi.

Nyt sitten muistankin, miksi alunperin keksin heittää tunteet roskiin.

Ja miten minusta tuntuu, että olen ehkä kaikista säälittävin, kaikista typerin ja lapsellisin ihminen, kun vuodatan täällä ajatuksiani ja tunteitani blogiini.

"Ei blogi ole sama asia kuin päiväkirja, Meimi."

Korjaus: Ei kaikissa tapauksissa. Mutta joissakin. Ja tässä tapauksessa blogini saa toimia hetken jonakin päiväkirjan irvikuvana.

Rakas päiväkirja.

Suhtaudun sinuun kyynisesti.

Mutta ei se mitään, kai pidät minusta silti?

Terveisin Meimi, omistajasi.

Hajottaa. Kuka oikeastaan keksi päiväkirjat? Mikä niiden tarkoitus on? Kuunnella kun valitat? Hehkutat? Ja kaiken aikaa mä luulin, ettei maailmasta löydy järkevämpää tekemistä kuin vuodattaa tuntikausien ajan sivukaupalla tekstiä siitä pojasta, jonka näit kaupassa. Mutta se poikahan ei nähnyt sinua? Vai näkikö? Miten vain, pitäähän siitä kirjoittaa nyt kolmekymmentäviisi sivua päiväkirjaan teorioita siitä, mitä saattaisi tapahtua, jos olisit tehnyt niin tai näin tai noin. Ja minkälaista asiaa päiväkirjaan edes pitäisi kirjoittaa? Kaiken mitä tekee? Todellako, kaiken?

Kun kello oli kolmea yli keskiyön, pysäytin tietokoneeni ruudulla pyörivän kuntosali-videon ja nostin kannettavan tietokoneeni yöpöydälle ja suljin kannen. Minulla, Ville-Pertti Lehtisellä, 15-vuotta vanhana, oli nimittäin housuissa erektio. En tiennyt mistä se oli tullut, mutta siitä piti päästä nopeasti eroon, sillä pelkäsin penikseni olevan niin kovana, että saisin siihen kuolion. Päätin masturboida. Kello 00.06 aloitin masturboinnin, kun olin saanut housut pois jalasta. Samalla kun masturboin, minulla oli mielikuva suuririntaisesta Jennifer Lopezista pyllistelemässä pinkissä röyhelöpyjamassa sängyllä. Homma ei oikein edennyt, kunnes 26 minuutin kuluttua erehdyin kuvittelemaan Jenniferin tilalle David Beckhamin mustissa boksereissa. Minulla ei kestänyt viittä minuuttiakaan, kun ejakuloin jo niin rankasti, että minulta meni tajunta.

Herranjumala. En uskalla lukea kyllä kenenkään päiväkirjoja enää koskaan, jos niihin kirjoitetaan aivan kaikki.

Ja mitä päiväkirjoille tehdään sitten, kun ne ovat täynnä? Ei kai niitä vain säästetä? Lueta myöhemmin kun haluaa olla nostalginen?

En edes halua tietää, miten nostalginen Ville-Pertti on, nyt 25-vuotias ja avoimesti homoseksuaali, kun hän lukee 15-vuotiaasta itsestään masturboimassa David Beckhamille.

MUTTA. Huomaan menneeni aiheesta "Meimin tunteet" aiheeseen "Mikä hitto on päiväkirjan tarkoitus". Olen pahoillani aiheutuneesta hämmingistä. Palataan alkuperäiseen aiheeseen, koska eikö me kaikki rakasteta tietää, mitä jonkun ihmisen päässä liikkuu? Ja mitä hän tekee päivittäin?
Älkää huoliko, en aio seurata Ville-Pertin esimerkkiä ja kirjoittaa blogitekstiä masturboinnista. Se nimittäin, aivan varmasti, menisi jo teidänkin kiinnostusalueenne ulkopuolelle. Miten vain. TAKAISIN NYT SIIHEN AIHEESEEN.

Tosiaan, minulla ei ole ollut kovinkaan mukavia tunteita viimeaikoina. Suurin osa tunne-elämästäni on kuitenkin minulle tärkeiden ihmisten tunteiden empatisointia. Ymmärrettävää sinällään, koska minun elämässäni ei koskaan tapahdu mitään kovinkaan mullistavaa.
... Joten elän ystävieni tunne-elämää. Edes Ville-Pertti ei kuulosta enää niin hassulta mieheltä, kun vertaa minuun.

No ei, olen luultavimmin vain huolissani ystävistäni. Se minulla on tapana tehdä muutenkin ylidramatisoiden. #hatersgonnahate

Mutta niin, se niistä tunteista. Nyt siihen sosiaaliporno-osuuteen. MITÄ ON TEHNYT MEIMI VIIME AIKOINA?

En mitään. On ollut koeviikko ja meni aivan päin sanonko mitä. Onnistuin suorittamaan läpi vain yhden (mahdollisesti kaksi) kurssin niistä viidestä kurssista mitä minulla oli. Miten tämä on mahdollista? En mennyt edes kokeisiin paikalle.
Älkää ottako minusta mallia. Olen mitä ilmeisimmin jotenkin menetetty tapaus.
Ehkä seuraava jakso onnistuu paremmin. Ja joulu. Ja uusi vuosi.
Ja seuraava vuosi.

Kaikki menee seuraavalla kerralla paremmin, koska lupaan nyt tässä julkisesti edes yrittää. Ja lopetan tupakoinnkin. Melkein. Jos pystyn siihen.
Tuskin pystyn, mutta ei se tupakointi tee muuta kuin lisää syövän ja muidenkin sairausten riskiä.

Ja kun totta puhuen, ajatus jostakin sairaudesta rauhoittaa vain minua. Mmm... keuhkosyöpä. Nam.

... tai jos ei sittenkään. (Tai jos vain salaisesti).

Ja juu. Listaan nyt viikon tapahtumat siis. Koska kaikki kiinnostaa enemmän tai vähemmän.
Ja te, jotka luette tätä vielä tuon masturbaatiokohdan jälkeenkin, olette varmaankin kiinnostuneita lukemaan tämän päivityksen loppuun saakka, joten se vaatii sitä että luette tämän turhan höpötyksen jälkeen tulevaa listaa. Ja turha höpötys loppuu nyt.

Maanantai: Maanantaina oli venäjänkoe. Se meni huonosti. Olin nukahtaa sinne ja yhdessä vaiheessa, kesken lauseenkirjoittamisen, minä nukahdinkin. Kokeen jälkeen menin kotiin ja torkuin puoli tuntia. Sitten aloin meikkaamaan itseäni edes hieman enemmän Louis Tomlinsonin näköiseksi. Lopputulos oli jotakin mistä olin hieman jopa ylpeä:

Ja sitten menin One Direction-miittiin kaverin avecina, koska häntä jännitti mennä yksin. Siellä sitten lauloin porukassa keskellä Narikkatoria The Best Song Everiä. Ja tanssittiin myös. Olin eturivissä. Se videoitiin. Ja se video meinataan lähettää One Directionille. Pelottaa vähän, vaikka olinkin aivan mielettömän fancy Louisiksi pukeutuneena.

Tiistaina olin hyvin järkyttynyt ja surullinen, mutta menin illalla sitten tapaamaan ystävääni Cafélle. Se oli järkevä teko, sillä se lohdutti. Tiistaina myös leivoin keksejä.

Keskiviikosta en edes muista mitään. Että sellainen päivä oli.

Torstaina kävin tapaamassa kavereita.

Perjantaina minulla tulee olemaan aamusta heti kaksi tärkeää tapaamista. Ja sitten käyn elokuvissa katsomassa viimein Thor 2, vaikka tiedänkin jo kaikki juonipaljastukset. Sen jälkeen menen Cafélle. Ja sieltä isosiskon juhliin. Ja sieltä varmaankin kotiin.

Lauantaina minulla tulee olemaan ensimmäinen ilmaantuminen DWF-miittiin. PELOTTAVAA.

Sunnuntaina nukun pois. Jos se vain onnistuisi oikeasti nukkumalla, mutta minun iässäni ja minun kunnollani, se tuskin on mahdollista. Kokeilen siitä huolimatta ja illala varmaan huomaankin nukkuneeni 24 tuntia putkeen. Ei se mitään. Nukkuminen on cool.

Ja koska kaikki kiinnosti kovin kovasti taas, lupailen taas jotakin turhaa tulevasta blogikirjoituksesta, jota en kuitenkaan toteuta. Että minä olen sitten paska jätkä.
Mutta tosiaan, hejsan kaikille vain ja yrittäkää olla epämeimejä ja pysykää positiivisena!

Pahaan oloon ja itkuun

Tämä päivitys on omistettu jokaiselle, jolla on paha olo.

Jokaiselle jota itkettää.

Jokaiselle, jonka motivaatio puuttuu.

Jokaiselle jonka elämänhalu on kadonnut.

Te pärjäätte.

Te olette hyviä.

Te saavutatte joka hiton unelman, joka teillä on, kunhan ette vain luovuta.

Teistä tulee onnellisia.

Älkää koskaan luovuttako.