Luukku 4

Neljäs luukku

Tämä luukku avautuu hieman erilaisella tavalla kuin aiemmat. Nimittäin tässä luukussa ei ole turhia selostuksia tätä enempää, eikä teemakuvia taikka YouTube-linkkejä. Vaan yksinkertaisesti yksi yltiöjoulusöpöinen (onko tämä edes sana...?) ja sekalainen tarinanpätkä. Tämän siitä saa, kun on ihastunut. En suosittele. Pää täynnä hattaraa ja sateenkaaria. Hyi että. Ja silti olet yhtä iloinen kuin homo, jolla on vibraattori anuksessa. Kuinka irrationaalista touhua. Pakko sitä paitsi myöntää, ettei tuossa tarinassa nyt ole minkäänlaista päätä eikä häntää.

Ulkona askeleet olivat yhtä kevyitä ja nopeita kuin pianon koskettimilla kulkevat sormet. Ja niin, kun sisään oli päästy, he seisoivat eteissä posket punaisina kuin kattilassa kiehuva hummeri. Nahkaisten talvikenkien ja villasukkien sisällä varpaat olivat jäässä.

Oli kolme päivää jouluun.

Opinahjot eivät olleet vielä päästäneet irti opiskeluista, mutta seuraavana aamuna olisi vain kirkko ja illalla juhla. Tarjolla olisi glögiä ja piparkakkuja. Sen Minttu oli nähnyt niin monta kertaa, että aivan totta, unissaankin olisi sen muistanut. Mutta muistamisella ei ollut väliä. Kirkossa saarna oli aina uusi. Ja juhlakin. Ja piparkakuissa oli aina jotain mysteeristä ja kummaa. Vain glögi maistui samalta, laimealta ja hitusen liian kylmältä. Kukaan ei koskaan raaskinut valittaa. Heidän koulunsa, jos sitä kouluksi edes saattoi kutsua, (niin pieni ja minimaalinen kun se sattui olemaan), keittiöemäntä oli jo vanha rouva. Vanha ja likinäköinen. Tuskin näki edes reseptikirjaansa lukea. Mutta silti joka kerta hän onnistui tekemään ruokaa, jonka vertaista ei löytynyt mistään. Glögin epätäydellisyys tuntui siinä vaiheessa erittäin ja hyvin epämerkittävältä.

Minttu oli eteisessä. Siellä hän seisoi. Aivan juuri Virtasen vieressä. Kylmettyneenä ja kohmeessa. Mutta hänen mielensä sattui vain olemaan jumissa huomisessa ja kirkossa ja saarnoissa. Tulevissa hetkissä ja tulevissa muistoissa. Jos paremmin alkoi ruskeahiuksisen neidin ajatuksia tarkastelemaan, saattoi niistä sanoa vain yhden lausahduksen: Ei ainakaan se hetki, missä hän silloin eli.

Kunnes Virtanen päätti tökätä lapaseen verhotulla, vasemmalla kädellään Minttua suoraan tämän poskeen. Tyttö nosti katseensa kengänkärjistä vieressä seisovaan Virtaseen.
"Hei", Virtanen sanoi heikosti ja hymähti.

"Hei", Minttu vastasi. Naurahdus leijaili hymyviitassa heidän kummankin huulille. Ja taas he seisoivat yhdessä siinä samassa hiljaisuudessa, jossa he olivat sen hetkisen jo seisseet. Vaan mutta, vaikka yleensä hiljaisuus tuppasi olemaan hiukkasen tylsistyttävää, ei tällä kertaa hiljaisuus ollut sitä sen hiukkasen hitustakaan. Suorastaan päinvastoin. Se oli niin jännittynyttä, että se oli pakko rikkoa.

"Mitä sinä annat veljellesi lahjaksi?" Virtanen kysyi, ilme sitä luokkaa, että henkisesti hän löi takaraivoaan vasten kiviseinää.

"Minä veistin hänelle kynttilänjalan."

Virtanen nyökkäsi.
"Senkö, jonka maalasit tummansiniseksi."

Tällä kertaa Minttu sai nyökätä.

Vaivaantuneisuus hiippaili alas katonrajasta. Aika kului.

Ennen kuin Minttu ehti huomatakaan, oli Virtanen tarpomassa talon etupihan poikki lumisena. Tytön sydän jätti muutamisen lyöntiä välistä, kun Virtanen kääntyikin ympäri ja tuli kolkuttamaan ovea. Kop kop, ja Minttu kiirehtikin jo eteiseen.

"Ei mennä huomenna kirkkoon", Virtanen henkäisi heti, kun Minttu sai avattua oven. Minttu räpäytti silmiään, mutta nyökkäsi sitten suostumuksen merkiksi. Virtanen otti häntä kädestä kiinni lumisella lapasella.

"Karattaisiinko? Hetkeksi edes?" hän kysyi hätäisenä, pitkien ja vaaleiden hiuksien jäätyessä kiinni kasvoihin. Minttu naurahti, puristi Virtasen kättä lujemmin ja nyökkäsi reippaasti.

"Karataan vaan. Mutta palataan glögille."