Nyt sitten muistankin, miksi alunperin keksin heittää tunteet roskiin.
Ja miten minusta tuntuu, että olen ehkä kaikista säälittävin, kaikista typerin ja lapsellisin ihminen, kun vuodatan täällä ajatuksiani ja tunteitani blogiini.
"Ei blogi ole sama asia kuin päiväkirja, Meimi."
Korjaus: Ei kaikissa tapauksissa. Mutta joissakin. Ja tässä tapauksessa blogini saa toimia hetken jonakin päiväkirjan irvikuvana.
Rakas päiväkirja.
Suhtaudun sinuun kyynisesti.
Mutta ei se mitään, kai pidät minusta silti?
Terveisin Meimi, omistajasi.
Hajottaa. Kuka oikeastaan keksi päiväkirjat? Mikä niiden tarkoitus on? Kuunnella kun valitat? Hehkutat? Ja kaiken aikaa mä luulin, ettei maailmasta löydy järkevämpää tekemistä kuin vuodattaa tuntikausien ajan sivukaupalla tekstiä siitä pojasta, jonka näit kaupassa. Mutta se poikahan ei nähnyt sinua? Vai näkikö? Miten vain, pitäähän siitä kirjoittaa nyt kolmekymmentäviisi sivua päiväkirjaan teorioita siitä, mitä saattaisi tapahtua, jos olisit tehnyt niin tai näin tai noin. Ja minkälaista asiaa päiväkirjaan edes pitäisi kirjoittaa? Kaiken mitä tekee? Todellako, kaiken?
Kun kello oli kolmea yli keskiyön, pysäytin tietokoneeni ruudulla pyörivän kuntosali-videon ja nostin kannettavan tietokoneeni yöpöydälle ja suljin kannen. Minulla, Ville-Pertti Lehtisellä, 15-vuotta vanhana, oli nimittäin housuissa erektio. En tiennyt mistä se oli tullut, mutta siitä piti päästä nopeasti eroon, sillä pelkäsin penikseni olevan niin kovana, että saisin siihen kuolion. Päätin masturboida. Kello 00.06 aloitin masturboinnin, kun olin saanut housut pois jalasta. Samalla kun masturboin, minulla oli mielikuva suuririntaisesta Jennifer Lopezista pyllistelemässä pinkissä röyhelöpyjamassa sängyllä. Homma ei oikein edennyt, kunnes 26 minuutin kuluttua erehdyin kuvittelemaan Jenniferin tilalle David Beckhamin mustissa boksereissa. Minulla ei kestänyt viittä minuuttiakaan, kun ejakuloin jo niin rankasti, että minulta meni tajunta.
Herranjumala. En uskalla lukea kyllä kenenkään päiväkirjoja enää koskaan, jos niihin kirjoitetaan aivan kaikki.
Ja mitä päiväkirjoille tehdään sitten, kun ne ovat täynnä? Ei kai niitä vain säästetä? Lueta myöhemmin kun haluaa olla nostalginen?
En edes halua tietää, miten nostalginen Ville-Pertti on, nyt 25-vuotias ja avoimesti homoseksuaali, kun hän lukee 15-vuotiaasta itsestään masturboimassa David Beckhamille.
MUTTA. Huomaan menneeni aiheesta "Meimin tunteet" aiheeseen "Mikä hitto on päiväkirjan tarkoitus". Olen pahoillani aiheutuneesta hämmingistä. Palataan alkuperäiseen aiheeseen, koska eikö me kaikki rakasteta tietää, mitä jonkun ihmisen päässä liikkuu? Ja mitä hän tekee päivittäin?
Älkää huoliko, en aio seurata Ville-Pertin esimerkkiä ja kirjoittaa blogitekstiä masturboinnista. Se nimittäin, aivan varmasti, menisi jo teidänkin kiinnostusalueenne ulkopuolelle. Miten vain. TAKAISIN NYT SIIHEN AIHEESEEN.
Tosiaan, minulla ei ole ollut kovinkaan mukavia tunteita viimeaikoina. Suurin osa tunne-elämästäni on kuitenkin minulle tärkeiden ihmisten tunteiden empatisointia. Ymmärrettävää sinällään, koska minun elämässäni ei koskaan tapahdu mitään kovinkaan mullistavaa.
... Joten elän ystävieni tunne-elämää. Edes Ville-Pertti ei kuulosta enää niin hassulta mieheltä, kun vertaa minuun.
No ei, olen luultavimmin vain huolissani ystävistäni. Se minulla on tapana tehdä muutenkin ylidramatisoiden. #hatersgonnahate
Mutta niin, se niistä tunteista. Nyt siihen sosiaaliporno-osuuteen. MITÄ ON TEHNYT MEIMI VIIME AIKOINA?
En mitään. On ollut koeviikko ja meni aivan päin sanonko mitä. Onnistuin suorittamaan läpi vain yhden (mahdollisesti kaksi) kurssin niistä viidestä kurssista mitä minulla oli. Miten tämä on mahdollista? En mennyt edes kokeisiin paikalle.
Älkää ottako minusta mallia. Olen mitä ilmeisimmin jotenkin menetetty tapaus.
Ehkä seuraava jakso onnistuu paremmin. Ja joulu. Ja uusi vuosi.
Ja seuraava vuosi.
Kaikki menee seuraavalla kerralla paremmin, koska lupaan nyt tässä julkisesti edes yrittää. Ja lopetan tupakoinnkin. Melkein. Jos pystyn siihen.
Tuskin pystyn, mutta ei se tupakointi tee muuta kuin lisää syövän ja muidenkin sairausten riskiä.
Ja kun totta puhuen, ajatus jostakin sairaudesta rauhoittaa vain minua. Mmm... keuhkosyöpä. Nam.
... tai jos ei sittenkään. (Tai jos vain salaisesti).
Ja juu. Listaan nyt viikon tapahtumat siis. Koska kaikki kiinnostaa enemmän tai vähemmän.
Ja te, jotka luette tätä vielä tuon masturbaatiokohdan jälkeenkin, olette varmaankin kiinnostuneita lukemaan tämän päivityksen loppuun saakka, joten se vaatii sitä että luette tämän turhan höpötyksen jälkeen tulevaa listaa. Ja turha höpötys loppuu nyt.
Maanantai: Maanantaina oli venäjänkoe. Se meni huonosti. Olin nukahtaa sinne ja yhdessä vaiheessa, kesken lauseenkirjoittamisen, minä nukahdinkin. Kokeen jälkeen menin kotiin ja torkuin puoli tuntia. Sitten aloin meikkaamaan itseäni edes hieman enemmän Louis Tomlinsonin näköiseksi. Lopputulos oli jotakin mistä olin hieman jopa ylpeä:
Ja sitten menin One Direction-miittiin kaverin avecina, koska häntä jännitti mennä yksin. Siellä sitten lauloin porukassa keskellä Narikkatoria The Best Song Everiä. Ja tanssittiin myös. Olin eturivissä. Se videoitiin. Ja se video meinataan lähettää One Directionille. Pelottaa vähän, vaikka olinkin aivan mielettömän fancy Louisiksi pukeutuneena.
Tiistaina olin hyvin järkyttynyt ja surullinen, mutta menin illalla sitten tapaamaan ystävääni Cafélle. Se oli järkevä teko, sillä se lohdutti. Tiistaina myös leivoin keksejä.
Keskiviikosta en edes muista mitään. Että sellainen päivä oli.
Torstaina kävin tapaamassa kavereita.
Perjantaina minulla tulee olemaan aamusta heti kaksi tärkeää tapaamista. Ja sitten käyn elokuvissa katsomassa viimein Thor 2, vaikka tiedänkin jo kaikki juonipaljastukset. Sen jälkeen menen Cafélle. Ja sieltä isosiskon juhliin. Ja sieltä varmaankin kotiin.
Lauantaina minulla tulee olemaan ensimmäinen ilmaantuminen DWF-miittiin. PELOTTAVAA.
Sunnuntaina nukun pois. Jos se vain onnistuisi oikeasti nukkumalla, mutta minun iässäni ja minun kunnollani, se tuskin on mahdollista. Kokeilen siitä huolimatta ja illala varmaan huomaankin nukkuneeni 24 tuntia putkeen. Ei se mitään. Nukkuminen on cool.
Ja koska kaikki kiinnosti kovin kovasti taas, lupailen taas jotakin turhaa tulevasta blogikirjoituksesta, jota en kuitenkaan toteuta. Että minä olen sitten paska jätkä.
Mutta tosiaan, hejsan kaikille vain ja yrittäkää olla epämeimejä ja pysykää positiivisena!
Kun kello oli kolmea yli keskiyön, pysäytin tietokoneeni ruudulla pyörivän kuntosali-videon ja nostin kannettavan tietokoneeni yöpöydälle ja suljin kannen. Minulla, Ville-Pertti Lehtisellä, 15-vuotta vanhana, oli nimittäin housuissa erektio. En tiennyt mistä se oli tullut, mutta siitä piti päästä nopeasti eroon, sillä pelkäsin penikseni olevan niin kovana, että saisin siihen kuolion. Päätin masturboida. Kello 00.06 aloitin masturboinnin, kun olin saanut housut pois jalasta. Samalla kun masturboin, minulla oli mielikuva suuririntaisesta Jennifer Lopezista pyllistelemässä pinkissä röyhelöpyjamassa sängyllä. Homma ei oikein edennyt, kunnes 26 minuutin kuluttua erehdyin kuvittelemaan Jenniferin tilalle David Beckhamin mustissa boksereissa. Minulla ei kestänyt viittä minuuttiakaan, kun ejakuloin jo niin rankasti, että minulta meni tajunta.
Herranjumala. En uskalla lukea kyllä kenenkään päiväkirjoja enää koskaan, jos niihin kirjoitetaan aivan kaikki.
Ja mitä päiväkirjoille tehdään sitten, kun ne ovat täynnä? Ei kai niitä vain säästetä? Lueta myöhemmin kun haluaa olla nostalginen?
En edes halua tietää, miten nostalginen Ville-Pertti on, nyt 25-vuotias ja avoimesti homoseksuaali, kun hän lukee 15-vuotiaasta itsestään masturboimassa David Beckhamille.
MUTTA. Huomaan menneeni aiheesta "Meimin tunteet" aiheeseen "Mikä hitto on päiväkirjan tarkoitus". Olen pahoillani aiheutuneesta hämmingistä. Palataan alkuperäiseen aiheeseen, koska eikö me kaikki rakasteta tietää, mitä jonkun ihmisen päässä liikkuu? Ja mitä hän tekee päivittäin?
Älkää huoliko, en aio seurata Ville-Pertin esimerkkiä ja kirjoittaa blogitekstiä masturboinnista. Se nimittäin, aivan varmasti, menisi jo teidänkin kiinnostusalueenne ulkopuolelle. Miten vain. TAKAISIN NYT SIIHEN AIHEESEEN.
Tosiaan, minulla ei ole ollut kovinkaan mukavia tunteita viimeaikoina. Suurin osa tunne-elämästäni on kuitenkin minulle tärkeiden ihmisten tunteiden empatisointia. Ymmärrettävää sinällään, koska minun elämässäni ei koskaan tapahdu mitään kovinkaan mullistavaa.
... Joten elän ystävieni tunne-elämää. Edes Ville-Pertti ei kuulosta enää niin hassulta mieheltä, kun vertaa minuun.
No ei, olen luultavimmin vain huolissani ystävistäni. Se minulla on tapana tehdä muutenkin ylidramatisoiden. #hatersgonnahate
Mutta niin, se niistä tunteista. Nyt siihen sosiaaliporno-osuuteen. MITÄ ON TEHNYT MEIMI VIIME AIKOINA?
En mitään. On ollut koeviikko ja meni aivan päin sanonko mitä. Onnistuin suorittamaan läpi vain yhden (mahdollisesti kaksi) kurssin niistä viidestä kurssista mitä minulla oli. Miten tämä on mahdollista? En mennyt edes kokeisiin paikalle.
Älkää ottako minusta mallia. Olen mitä ilmeisimmin jotenkin menetetty tapaus.
Ehkä seuraava jakso onnistuu paremmin. Ja joulu. Ja uusi vuosi.
Ja seuraava vuosi.
Kaikki menee seuraavalla kerralla paremmin, koska lupaan nyt tässä julkisesti edes yrittää. Ja lopetan tupakoinnkin. Melkein. Jos pystyn siihen.
Tuskin pystyn, mutta ei se tupakointi tee muuta kuin lisää syövän ja muidenkin sairausten riskiä.
Ja kun totta puhuen, ajatus jostakin sairaudesta rauhoittaa vain minua. Mmm... keuhkosyöpä. Nam.
... tai jos ei sittenkään. (Tai jos vain salaisesti).
Ja juu. Listaan nyt viikon tapahtumat siis. Koska kaikki kiinnostaa enemmän tai vähemmän.
Ja te, jotka luette tätä vielä tuon masturbaatiokohdan jälkeenkin, olette varmaankin kiinnostuneita lukemaan tämän päivityksen loppuun saakka, joten se vaatii sitä että luette tämän turhan höpötyksen jälkeen tulevaa listaa. Ja turha höpötys loppuu nyt.
Maanantai: Maanantaina oli venäjänkoe. Se meni huonosti. Olin nukahtaa sinne ja yhdessä vaiheessa, kesken lauseenkirjoittamisen, minä nukahdinkin. Kokeen jälkeen menin kotiin ja torkuin puoli tuntia. Sitten aloin meikkaamaan itseäni edes hieman enemmän Louis Tomlinsonin näköiseksi. Lopputulos oli jotakin mistä olin hieman jopa ylpeä:
Ja sitten menin One Direction-miittiin kaverin avecina, koska häntä jännitti mennä yksin. Siellä sitten lauloin porukassa keskellä Narikkatoria The Best Song Everiä. Ja tanssittiin myös. Olin eturivissä. Se videoitiin. Ja se video meinataan lähettää One Directionille. Pelottaa vähän, vaikka olinkin aivan mielettömän fancy Louisiksi pukeutuneena.
Tiistaina olin hyvin järkyttynyt ja surullinen, mutta menin illalla sitten tapaamaan ystävääni Cafélle. Se oli järkevä teko, sillä se lohdutti. Tiistaina myös leivoin keksejä.
Keskiviikosta en edes muista mitään. Että sellainen päivä oli.
Torstaina kävin tapaamassa kavereita.
Perjantaina minulla tulee olemaan aamusta heti kaksi tärkeää tapaamista. Ja sitten käyn elokuvissa katsomassa viimein Thor 2, vaikka tiedänkin jo kaikki juonipaljastukset. Sen jälkeen menen Cafélle. Ja sieltä isosiskon juhliin. Ja sieltä varmaankin kotiin.
Lauantaina minulla tulee olemaan ensimmäinen ilmaantuminen DWF-miittiin. PELOTTAVAA.
Sunnuntaina nukun pois. Jos se vain onnistuisi oikeasti nukkumalla, mutta minun iässäni ja minun kunnollani, se tuskin on mahdollista. Kokeilen siitä huolimatta ja illala varmaan huomaankin nukkuneeni 24 tuntia putkeen. Ei se mitään. Nukkuminen on cool.
Ja koska kaikki kiinnosti kovin kovasti taas, lupailen taas jotakin turhaa tulevasta blogikirjoituksesta, jota en kuitenkaan toteuta. Että minä olen sitten paska jätkä.
Mutta tosiaan, hejsan kaikille vain ja yrittäkää olla epämeimejä ja pysykää positiivisena!
Mulle tuli mieleen että entisaikoina kun naiset ei saanu puhua tai ilmaista paljon mitään julkisesti, oisko ne purkanu asioita sitten salaisesti hiljaa päiväkirjoihin?
VastaaPoistaHMM toi voi hyvinkin olla totta! Tai ainakin se kuulostaa loogiselta :00
Poista